Laulutassun juostua muut kiinni jäätyään aluksi hieman hämilleen Mäntytassun vitsin vuoksi jatkoivat kissat matkaa ja Laulutassu sanoi Mäntytassulle vielä Putousklaanilaisiin liittyen "Outoja ovat joka tapauksessa". Tämän kuullessaan Mäntytassu hymähti ja kehräsi myöntyvästi Laulutassulle. Matka jatkui edelleen ja mäntytassun jalkoja alkoi painaa matkan rasituksesta jo paljonkin. Eikä olootilaa auttanut se, että ilta oli jo selkeästi lähestymässä, mutta mestarit eivät hidastaneet. He menivät yhä syvemmälle metsän siimekseen, eikä Mäntytassulla ollut käsitystäkään missä he olivat. Kuinka pitkään pitää vielä jaksaa? alan olla jo iha poik- "Mitäs pennut?" Tämä halveksuvan sävyinen lause keskeytti ajatuksen kulun Mäntytassulta. aluksi hän ei tunnistanut puhujaa ja tajuttuaan sen olleen Maitotassu hänet valtasi suunnaton epätöivo. EIIIIIIIIH! Tämä tästä vielä puuttuikin! hän ajatteli itsekseen ja loi tuskaisan katseen Laulutassuun, joka oli myös selkeästi turhautunut kuultuaan Maitotassun äänen. Ruskaraita, Maitotassun mestari, ei kommentoinut lausahdukseen millään tavalla, vaan katsoi hyväksyvästi oppilastaan. Pian Maitotassu jatkoikin samaan halveksuvaan sävyyn "Ette varmaan ole vielä edes oppineet saalistamaan?" ...ja hän on kuun vanhempi kuin minä ja Laulutassu? Ihme ettei kyseessä olisi pikkuveljeni käytöksen perusteella! Määntytassu ajatteli itsekseen. Pian kuului Loviviiksen ääni Mäntytassun rinnalta "Puhutaampa sitä rehvakkaasti ottaen huomioon, että eksyit omalla reviirikierroksellasi juostessasi pakoon Perhosta." Mäntytassun oli hankala olla nauramatta ja katsoessaan ympärilleen hän huomasi myös Ruskaraidan ja Lehtihännän oli pidäteltävä nauruaan Maitotassun lähestulkoon silminnähden upotessa maahan. Laulutassun reaktiota Mäntytassu odotti kaikkein eniten nähtyään tämän suhtautumisen Maitotassun näkemiseen.
Laulutassun helpotukseksi ja onneksi Mäntytassu näytti lähinnä huvittuneelta eikä oudoksuvalta. Hetkeen kolli ei kuitenkaan vastannut mitään, mikä sai Laulutassun huolestumaan hitusen. Sanoinko sittenkin jotain väärää? Kissojen jatkettua matkaansa hetken aikaa ja mestarien näyttäessä vihdoin rentoutuneilta Mäntytassu kuitenkin päätti jatkaa juttua.
"Niin. Tai ainakin he alkavat katsoa asioita kapeammalta alueelta", tämä maukaisi huvittuneena. Laulutassu meni niin hämilleen vitsistä, jota ei heti tajunnut, että pysähtyi kulmat kurtussa niille sijoilleen. Kapeammalta alueelta? Mitä tuokin on tarkoittavinaan? oppilas ihmetteli, kunnes vihdoin tuli ajatelleeksi kaloja, joilla oli oudot, pyöreät silmät. Niin.. ehkä ne eivät näe kovin hyvin! Laulutassu juoksi muut kiinni ja kehräsi pesätoverilleen huvittuneesti, tosin hiukan nolostuneena siitä, ettei tajunnut juttua heti. Mitäs kertoi itse niin vaikean vitsin!
"Outoja ovat joka tapauksessa", naaras lisäsi vielä loppuun, juuri ennen kuin joukkio saapui metsän reunalle. Laulutassu kuikuili korkeiden puiden taakse uteliaana ja tajusi, että alkoi olla jo ilta: ilma tuntui viileämmältä ja aurinko ei enää paistanut kovin korkealta. Loviviiksi ja Lehtihäntä jatkoivat kuitenkin vielä matkaa suoraan metsän syvyyksiin, joten oppilaiden ei auttanut muuta kuin seurata perässä. Laulutassu vilkuili vähän väliä lähellään kulkevaa (?) Mäntytassua nähdäkseen, mitä mieltä tämä oli metsästä. Muutaman ketunmitan päästä yllättäen kuuluva huuto yllätti hänet toden teolla.
"Mitäs pennut?" kuului tutun kuuloinen, ylimieliseltä kuulostava ääni. Laulutassu hätkähti ja nolostui siitä, ettei ollut haistanut toisia koivuklaanilaisia aiemmin. Maitotassuhan se siellä mestarinsa Ruskaraidan kanssa! oppilas pyöräytti itsekseen silmiään. Valkea kolli ei ollut koskaan vaikuttanut kovin mukavalta. Ruskaraita ei kommentoinut oppilaansa lapsellista käytöstä mitenkään, vaan katseli tätä hyväksyvästi sanomatta mitään.
"Ette varmaan ole vielä edes oppineet saalistamaan?" Maitotassu jatkoi hymähtäen halveksuvasti. Laulutassu tunsi kiukustuvansa. Mokoma ketunläjä, ei Maitotassun tarvitse olla tuollainen vaan koska on vanhempi!
Harmikseen Mäntytassu huomasi myös Laulutassun olevan hermostunut ja jännittynyt. Hänestäkään ei siis nyt ole rauhoittelijaksi, Mäntytassu ajatteli. Myös hän alkoi katsella hajun suuntaan kuumeisena kuin odottaen hyökkäystä. SItte hän kuuli yllättäen Laulutassun äänen korvansa juuressa sanoen "En kyllä haluaisi kuulua Putousklaaniin... niillehän varmaan kasvaa suomut siitä kalan määrästä!" Mäntytassua tämä huvitti. Ei vain siksi, että se oli aika hauskasti sanottu, vaan myös siksi, että hän tajusi Laulutassun varoneen äänen voimakkuuttansa, jotta mestarit eivät olisi kuulleet hänen lausahdustaan. He jatkoivat matkaa, mutta nyt Mäntytassu havaitsi Loviviiksen ja Lehtihännän rentouttaneen kehonsa ja haistoi ilmaa, Ei enää Putousklaanin tuoretta tuoksua. Hyvä, Mäntytassu ajatteli itsekseen. Hän uskalsi vihdoin itsekin puhua ääneen. "Niin. Tai ainakin he alkavat katsoa asioita kapeammalta alueelta", Mäntytassu jatkoi loukkausta huvittuneena ja jäi odottamaan toverinsa reaktiota tähän.
Laulutassu tunsi helpottuneisuutta huomatessaan Mäntytassun lämpenevän sen verran, että tämä piti naaraan kommenttia hauskana. Naaras hymyili varovasti itsekseen ja jatkoi juoksemista Lehtihännän ja Loviviiksen perässä. Juuri kun Laulutassu oli unohtanut koko kommenttinsa luolaklaanilaisten ikävästä hajusta, avasi Loviviiksi suunsa perässään tuleville oppilaille.
"Muistakaa sitten varoa ketunpapanoita. Ketut käyttävät joen näitä osia juomapaikkanaan", varapäällikkö kiusoitteli. Laulutassu hätääntyi hetkeksi, mutta tajusi onneksi pian kollin ainoastaan vitsailevan. Siispä oppilas tyytyi virnistämään leikkisästi ja tuuppasi häntä tönäissyttä Mäntytassua takaisin. Pitkän aikaa mestarit kulkivat edellä lähes kävelyvauhtia, jotta oppilaat pystyivät totuttelemaan uusiin hajuihin rauhassa. Laulutassu käyttikin rauhallisemman hetken hyväkseen ja kulki suu raollaan, ahmien erilaisia nummien, joen ja metsän tuoksuja hajuhermoihinsa. Oppilas ainakin arveli haistavansa useita eri saaliseläimiä kauempaa, mutta ilmeisesti täällä ei oltu nyt harjoittelemassa saalistamista, joten kukaan ei mennyt lähemmäs. Matkan hetken jatkuttua Laulutassu havahtui siihen, kuinka edellä kulkevat Lehtihäntä ja Loviviiksi hiljensivät vauhtia kehot jännittyneenä. Uusi haju, naaras huomasi kalan ja märän turkin katkun tunkiessa sieraimiinsa.
"Tuo oli putousklaanin kissa. Tulimme juuri klaanimme rajojen sille laidalle, jossa rinnallamme sijaitsee Putousklaanin reviiri", Loviviiksi kertoi ja antoi uudelle pahalle hajulle selityksen. Vai että Putousklaani? Ei kovin paljon parempi haju heilläkään... Onneksi kuulun Koivuklaaniin. Mäntytassukin vaikutti jännittyneeltä, ja kieltämättä Laulutassuakin alkoi hermostuttaa hiukan. Märkäturkit saavat luvan pysyä rajan toisella puolen! naaras mietti tuohtuneena ja vilkuili levottomasti joen toiselle puolelle, josta kantautui etäinen kissan haju. Ehkä se piileskeli vielä pensaissa ja odotti, milloin voisi loikata toiselle puolelle ja hyökätä... Laulutassun selkää pitkin kulkivat kylmät väreet, mutta sitten hän muisti olevansa kokeneessa seurassa. Ei yksi putousklaanilainen heille mitään mahtaisi! Oppilas vilkaisi pesätoveriaan ja päätti kertoa mielipiteensä.
"En kyllä haluaisi kuulua Putousklaaniin... niillehän varmaan kasvaa suomut siitä kalan määrästä!" Laulutassu kuiskasi niin, ettei kumpikaan mestareista tällä kertaa kuulisi.
"Hyvä, sillä Luolaklaani haisee ihan ketunpapanoilta". Mäntytassu tunnisti äänen kuuluvan Laulutassulle. Hän kääntyi katsomaan nuorta pentua, joka vaikutti hätäiseltä. Ilmeisesti pelkää mestareiden kuulleen hän ajatteli itsekseen. Kumpikaan sotureista ei vaikuttanut kuulleen, tai ei kokenut kommenttia noteeraamisen arvoiseksi syystä tai toisesta. Mäntytassua se huvitti ja hän alkoi hytisten kehrätä huvittuneena Laulutassun kommentille. tämä näytti rentoutuvan ja he jatkoivat matkaansa joenvartta pitkin. "Muistakaa sitten varoa ketunpapanoita. Ketut käyttävät joen näitä osia juomapaikkanaan." Loviviiksi huikkasi olkansa yli virnistäen ja pilkesilmäkulmassaan. Hänen vieressään Lehtihäntä alkoi hytkyä pidätellen naurua samalla, kun Mäntytassu töytäisi huvittuneesti Laulutassua. Joukko eteni nyt rauhalliseen tahiin ja oppilaat saivat rauhassa katsella rajojen sijaintia ja haistella hajuja. Kuljettuaan joen vartta jonkun aikaa, Mäntytassu huomasi, kuinka mestari kaksikko vilkaisi äkisti toisiaan ja jännittyivät hiukan. Mäntytassu haistoi ilmaa: uusi vieras haju tunki hänen suunsa kautta ja täytti hänet kauttaaltaan. Se oli märän turkin tuoksu ja katsoessaan joen yli, oli Mäntytassu havaitsevinaan pensaikossa mustan turkin, joka hävisi äkkiä heinikon puolelle. Hän haistoi myös kalan ja veren tuoksun. "Tuo oli putousklaanin kissa" Lehtihäntä sanoi. "Tulimme juuri Klaanimme rajojen sille laidalle, jossa rinnallamme sijaitsee putouklaanin reviiri" Mäntytassu jännittyi ja vilkaisi Laulutassua odottaen hänen reaktiotaan mestarinsa lausahdukseen.
Pian kaikki neljä olivat saapuneet Koivuklaanin ja Luolaklaanin reviirien rajalle. Uusia hajuja oli niin paljon, että Laulutassu ei edes heti tajunnut kiinnittää huomiota niihin kaikkiin. Lehtihäntä kuitenkin kehotti oppilaita haistelemaan, ja Laulutassu havahtui avaamaan suunsa. Kaikki hajut tulvahtivat ensin yhtenä sekasotkuna oppilaan kielelle, mutta hetken niitä ihmeteltyään Laulutassu alkoi pystyä erottelemaan niitä toisistaan. Tunnistaessaan, mikä niistä oli Luolaklaani Laulutassu nyrpisti nenäänsä.
"Tuo on Luolaklaanin haju", Loviviiksi selittikin juuri selkeästi Mäntytassulle sanansa suunnaten, ja käski muistaa sen tarkasti. Laulutassu ihmetteli, miten tuollaisen lemun muistaminen voisi pelastaa kenenkään henkiä, mutta yritti silti painaa sen tarkasti mieleensä: todennäköisesti varapäällikköä kannattaisi uskoa.
"No niin. Jatketaan matkaa joen vartta pitkin. Minä otan johdon", Loviviiksi ilmoitti pian sen jälkeen ja lähti liikkeelle, Lehtihäntä kannoillaan.
"Hyvä, sillä Luolaklaani haisee ihan ketunpapanoilta", naaras mutisi vähän liian kovaan ääneen, vaikka oli alunperin tarkoittanut lauseen vain omille korvilleen. Onneksi kumpikaan mestareista ei kuitenkaan näyttänyt kuulleen. Siispä Laulutassu tarkkaili hermostuneena vaivihkaa silmäkulmastaan Mäntytassua. Toisaalta hän on varmaan samaa mieltä, jollei sitten ole aivan hiirenaivoinen, Laulutassu mietti itsekseen.
"Kyllä!" nuori naaras vastasi täynnä intoa. Ennenkuin he lähtivät jatkmaan matkaa kääntyi Lehtihäntä vielä pikaisesti oppilaiden puoleen sanoen "Tiedän, että maastossa näin kovaa juokseminen voi tuntua nyt hankalalta, mutta se on kuitenkin opittava joku päivä. Harjoittelu kannattaa siis aloittaa saman tien ja jatkaa sitä säännöllisesti. Muistakaa myös pitää silmänne ja korvanne auki mahdollisen saaliin tai tunkeilijoiden varalta!" Mäntytassu huomasi, kuinka nuori naaras käytti katseensa vielä Loviviiksessä, joka vain nyökytteli tyytyväisen oloisena. Ilmeisesti häntä jännittä ja haluaa varmistaa ettei tekisi virhettä opetuksessa. Hänelläkin on siis vielä opittavaa! tajusi Mäntytassu. Tuo tieto oli yllätätvän lohduttava ja miellyttävä, sillä hän sai konkreettisen esimerkin siitä, kuinka kokenutkin soturi joutuu varmistelemaan asioita itseään kokeneemmilta sotureilta. "Pian pääsemme Luolaklaanin reviirin länsirajalle, ei enää pitkä matka!" kuului Lehtihännän huikkaus olkansa yli samalla kun hän antoi merkin hännällään seurueelle jatkaa matkaa. He lähtivät liikkeelle, mutta eivät aivan yhtä kovaa vauhtia kuin alkumatkasta. Tällä kertaa oppilaat pysyivät perässä, vaikka huomasivatkin vauhin pikkuhiljaa kiihtyvän. Pian metsä jäi taakse ja edessä oli korkea ruohikkoista aukeaa, ainakin oppilaiden mittakaavalla se oli korkeaa. Mäntytassun silmät eivät aluksi erottaneet mitään muuta, kuin ruohoa ruohhon perään, mutta sitten hän näki jotakin hieman erilaista. Vähän matkan päässä näkökenttään ilmestyi ruskeita raitoja, jotka eivät olleet kuitenkaan ruohoa. Ne olivat paksupia, ja niiden huiput teräviä. Joukko alkoi hidastaa ja lopulta he saapuivat tuon oudon rakennelman juureen. "Tässä on Vanha aita" Lehtihäntä sanoi. "Se on merkkinä koivuklaanin ja luola klaanin rajalle. Haistelkaa ilmaa" hän jatkoi vielä. Mäntytassu teki työtä käskettyä, ja huomasi kuinka Laulutassu toimi samoin. Aluksi hän ei haistanut muuta kuin Aidan, ilmeisestikkin puusta tehtyjen tikkujen, hivenen lahonneen tuoksun, ruohikon ja sen suojassa elävien mönkijöiden tuoksuja, mutta lopulta hänen nenäänsä tarttui tunkkainen, seisseen ilman haju yhdistettynä kosteuteen ja sammaloituneiseen kiviin. Loviviiksi huomasi oppilaastaann, että tämä oli haistanut sen, mikä pitikin. "Tuo on Luolaklaanin haju" kissa maukui. "Muistakaa se, sillä jonain päivänä saatatte sen aistimalla pelastaa klaanimme jäsenten henkiä". Mänty tassu koitti painaa sen parhaansa mukaan mielensä sopukoihin. "No niin. Jatketaan matkaa joen vartta pitkin. Minä otan johdon" julisti Loviviiksi ja joukkio jatkoi matkaansa.
Laulutassu tunsi olonsa turhautuneeksi huomatessaan jäävänsä yhä vain enemmän ja enemmän jälkeen mestaristaan sekä Loviviiksestä. Sitä paitsi oppilaan jalkoja alkoi väsyttää pikkuhiljaa ja hengitys oli melko tiheää. Se, että Mäntytassu näytti pääsevän vain suunnilleen samaa vauhtia eteenpäin, mitä nyt saavutti Laulutassua todella hitaasti oli laiha lohtu. Laulutassu ei hirveästi nauttinut avun pyytämisestä tai huonommuutensa myöntämisestä, joten onneksi Mäntytassu ehti avata suunsa ensin.
"Voisitteko hivenen odottaa meitä lyhytjalkaisia yksilöitä?" kolli huuteli, ja sanat tuntuivat menevän perille, sillä sekä Lehtihäntä että Loviviiksi pysähtyivät saman tien. Mäntytassu ja Laulutassu saivat molemmat mestarinsa kiinni ja jäivät siihen hetkeksi huohottamaan. Laulutassu ei voinut olla kokematta hiukan myötätuntoa mestariaan kohtaan, kun tämä myönsi innostuneensa hiukan liikaa ja olleensa vähän ajattelematon. Loviviiksi otti tämän virheen kuitenkin hyvin: olihan hän kuulemma itsekin ollut samanlainen ensimmäisen oppilaansa saatuaan ja sitä paitsi juossut ihan yhtä kovaa kuin Lehtihäntäkin. Laulutassu kehräsi ja huomasi tekevänsä sen samaan aikaan Mäntytassun kanssa. Naaraan poskia kuumotti. Pitääkö tuon nyt matkia ihan kaikessa!
"Oletteko valmiita jatkamaan matkaa?" Loviviiksi kysyi saaden Laulutassun ajatukset muualle. Mäntytassu antoi myöntymyksensä, joten naaraskin nyökytti päätään.
"Kyllä!"Lehtihäntä kääntyi vielä katsomaan oppilaita nyt taas yhtä innokas ilme kapeilla kasvoillaan.
"Tiedän, että maastossa näin kovaa juokseminen voi tuntua nyt hankalalta, mutta se on kuitenkin opittava joku päivä. Harjoittelu kannattaa siis aloittaa saman tien ja jatkaa sitä säännöllisesti. Muistakaa myös pitää silmänne ja korvanne auki mahdollisen saaliin tai tunkeilijoiden varalta!" naaras opasti avuliaasti ja vilkaisi Loviviikseä vaivihkaa. Laulutassu näki mestarin alkavan taas hengittää punaruskean kollin nyökytellessä myöntyvästi ja pidätteli huvittunutta kehräystä. Yrittiköhän Lehtihäntä päästä varapäällikön suosioon, vai miksi hänelle oli niin tärkeää olla täydellinen hänen edessään? Oppilas ei kuitenkaan ehtinyt miettiä sitä sen pidempään, kun Lehtihäntä jo viittasi hännällään eteenpäin.
"Pian pääsemme Luolaklaanin reviirin länsirajalle, ei enää pitkä matka!" naaras maukui lähtien sitten liikkeelle, tällä kertaa hiukan hitaammin. Laulutassu vilkaisi salaa Mäntytassua ja päätti, että olisi nyt varmasti nopeampi kuin tuo pöyhkeä karvapallo. Yrittäköönkin esittää parempaa kuin minä vain sen takia, että on varapäällikön oppilas! naaras uhitteli itsekseen ja pinkaisi vauhtiin.
"Sopii hyvin" Lehtihäntä maukui silmät tuikkien ylpeyttä ja riemua saada johtaa puolet ajasta. Se oli selkeästi merkkittävä kokemus nuorelle soturille. "Lähdetään kiertämään tuosta suunnasta!" tämä sanoi osoittaen hännällään Loviviikselle suunnan. Soturi lähti juoksemaan innokkaasti osoittamaansa suuntaan Laulutassun yrittäessä pysytellä kintereillään. Aluksi Mäntytassua huvitti toisen pennun epävarmuus maastossa juostessa, mutta päästyään samoihin kohtiin, jossa toinen pentu oli haparoinut, huomasi Mäntytassu haparoivan myös ja hän haihdutti ajatukset kilpailuhenkisyydestä kaukaisuuteen: he olivat samalla viivalla. Lehtihäntä pinkoi kovaa vauhtia kohti jokea, jonka kohhina alkoi pikkuhiljaa kuulua. oppilaiden oli hankala pysyä soturin perässä, ja pian he huomasivat, kuinka kevyesti varapäällikkö saavutti nuoren naaraan. Mäntytassu koki hienoista kateutta Loviviiksen nopeutta kohtaan. "Voisitteko hivenen odottaa meitä lyhytjalkaisia yksilöitä?" huusi Mäntytassu, kun soturit olivat jo 10 metrin päässä oppilaista. <molemmat soturit pysähtyivät ja jäivät odottamaan puuskuttavia oppilaitaan. "Anteeksi" Lehtihäntä sanoi hivenen katuen, "olen ehkä hieman liian innoissani joten en tajunnu ajatella, ettette pysyisi vielä vauhdissani." Mäntytassu kehräsi hivenen, kuin antaakseen anteeksi jo hivenen huvittuneena, kun hän kuuli mestarinsa äänen. "Tiedän tuon tunteen sillä olin itse samanlainen saatuani ensimmisen oppilaani" tämä naukui huvittuneena. "No niin. Oletteko valmiita jatkamaan matkaa?" varapäällikkö kysyi. "Olen", naukui Mäntytassu ja kääntyi odottamaan Laulutassun vastausta.
Laulutassu nolostui tajutessaan Mäntytassun huomanneen hänen tuijotuksensa. Toivottavasti kolli ei pitänyt häntä ihan hiirenaivona! Hän vain halusi tietää, saisiko seuraa reviirikierrokselle. Onneksi Loviviiksi vastasi pian saaden oppilaan ajatukset muualle. Lehtihäntä näytti ilahtuvan suuresti varapäällikön myönnytyksestä olla johdossa puolet ajasta. Onhan se varmasti iso juttu vielä noin nuorelle soturille, Laulutassu totesi itsekseen vieläkin tuntien pientä suolaisuutta siitä, että Mäntytassu oli saanut paremman mestarin.
"Sopii hyvin", naaras maukaisi silmät tuikkien ja viittasi hännällään joelle, joka toimi leirin rajoina, "lähdetään kiertämään tuosta suunnasta!"
Laulutassun korvat heilahtivat innostuneesti. Hän ei ollut, toisin kuin moni muu, tehnyt pentuaikoinaan yhtäkään luvatonta reissua pois leiristä, joten tämä oli hänelle ihan erityisen jännittävää. Siispä oppilas lähti loikkimaan jo liikkeelle lähteneen mestarinsa perään. Laulutassu huomasi heti, että hänellä oli vielä paljon opittavaa ja hänen jaloillaan paljon kasvettavaa: Lehtihännän perässä oli haastavaa pysyä, ja oppilas joutuikin tekemään kaikkensa onnistuakseen siinä. Loviviiksi saavutti mestarin kuitenkin nopeasti, ja jäi loikkimaan tämän rinnalle. Laulutassu räpäytti silmiään kateellisena. Olisinpa minäkin noin nopea.
"myös sinun on aika tulla oppilaaksi. Tästä päivästä aina soturiksi nimitykseesi asti tunnettakoon sinut Laulutassuna. Mestariksesi nimitän Lehtihännän, joka on osoittanut olevansa kärsivällinen ja rohkea soturi. Odotan hänen siirtävän kaiken tietonsa sinulle, ensimmäiselle oppilaalleen" Koivutähti maukui oksaltaan. Mäntytassu seurasi jännittyneenä nuoren Laulutassun ja hänen selkeästi innostuneen mestarinsa kohtaamista. He pysähtyivät toisiaan vasten ja kosketivat toistensa neniä. Kaikki sujui ongelmitta ja pian alkoikin kuulumaan kissajoukon mau'untaa "Mäntytassu, Laulutassu!" Molemmat oppilaat olivat silmin nähden hivenen ylpeitä saamistaan suosionosoituksista, mutta Mäntytassu huomasi ajattelevansa, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Sitten hän kuuli Lehtihännän äänen sanovan Laulutassulle "Luulenpa, että sinun ja Mäntytassun on aika päästä kierrokselle Koivuklaanin reviirille", Mäntytassun silmät kirkastuivat ja kirkastuivat entisestään kun hän kuuli oman mestarinsa, Loviviiksen sanat "Voimme varmasti mennä yhtä matkaa". Vihdoinkin he pääsisivät luvallisestsi leirin ulkopuolelle! Loviviiksi käveli kohti Lehtihäntää ja Laulutassua, joten Mäntytassu päätti tepsuttaa perään. Hän huomasi matkalla, kuinka Laulutassu kurki hänen suuntaansa, kuin varmistuakseen, että Mäntytassu olisi itsekkin halukas lähtemään yhdessä. Seuraavaksi kuului Loviviiksen ääni kun tämä sanoi Lehtihännälle "Johdata meitä ensimmäiselle kohteelle. Voimme vuorotella johdossa." Mäntytassu jäi kuuntelemaan jännityneenä, mikä olisi ensimmäinen paikka, jonka hän näkisi.
Mäntytassu onnistui virheittä, joten seuraavaksi oli yhä vain jännittyneemmän Laulutassun vuoro. Naaras ei ollut koskaan ollut hyvä huomion keskipisteenä olemisessa, joten tilanne oli hänelle todella aika vieras. Mitä jos hän mokaisi nyt, kun Mäntytassukin oli onnistunut?
"Laulupentu, myös sinun on aika tulla oppilaaksi. Tästä päivästä aina soturiksi nimitykseesi asti tunnettakoon sinut Laulutassuna. Mestariksesi nimitän Lehtihännän, joka on osoittanut olevansa kärsivällinen ja rohkea soturi. Odotan hänen siirtävän kaiken tietonsa sinulle, ensimmäiselle oppilaalleen", Koivutähti maukaisi pitäen katseensa ensin pitkään Laulutassussa ja siirtäen sen sitten nopeasti Lehtihäntään. Kilpikonnakuvioinen naaras näytti iloisesti yllättyneeltä ja nyökkäsi sitten hymyillen. Laulutassun selkää pitkin kulkivat kylmät väreet hänen astuessaan Lehtihännän eteen. Mestari ja oppilas koskettivat toistensa neniä onnistuneesti."Mäntytassu! Laulutassu!" koivuklaanilaiset huusivat – vaikkei huutajia oikeastaan ollutkaan enää paljoa jäljellä. Laulutassu tunsi olonsa silti hyvin ylpeäksi ja tunsi jännityksen vihdoin helpottavan. Hyvin se sujui, naaras yritti ajatella itsekseen tunteakseen olonsa edes hiukan itsevarmemmaksi. Mikään ei mennyt vikaan. Mutta mitähän nyt? Onneksi Laulutassun ei tarvinnut olla tiedottomana pitkään, sillä Lehtihäntä avasi nyt suunsa.
"Luulenpa, että sinun ja Mäntytassun on aika päästä kierrokselle Koivuklaanin reviirille", naaras maukaisi silmät tuikkien lähes yhtä innokkaasti kuin tuoreilla oppilailla.
"Voimme varmasti mennä yhtä matkaa", Loviviiksi maukaisi tassuttaen paikalle. Laulutassu kurkotti kaulaansa nähdäkseen, seurasiko Mäntytassu hänen takanaan.
Kumpikohan meistä nimitetään ensiksi oppilaaksi, Mäntypentu ajatteli katsellessaan eteensä kerääntynyttä kissajoukkoa. Hän ei tiennyt halusiko olla ensimmäinen vai toinen nimitettävä. Hän vain tiesi, että odotti kuumeisesti omaa vuoroaan. "Mäntypentu" kajahti Koivutähden ääni Aarnitammen oksalta. mäntypentu kuuli vierestään Laulupennun helpotuksen huokaisun ja tämän äkillisen korjausliikkeen. Ilmeisesti hän ainakin halusi olla vasta toinen, Mäntypentu ajatteli. "Olet saavuttanut kuuden kuun iän ja nyt on aikai tulla oppilaaksi. Siispä tästä päivästä aina siihen päivään asti, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Mäntytassuksi. Mestarisi olkoon Loviviiksi." LOVIVIIKSI?, Mäntytassu hämmästyi. Hän sai mestarikseen klaanin varapäällikön! ajatus kuitenkin katkesi, kun Koivutähti jatkoi vielä. " Loviviiksi, olet osoittanut olevasi mahtava ja erittäin luotettava soturi. Odotan, että siirrät kaiken tietosi Mäntytassulle." Tummanruskea kolli nyökytteli tyytyväisenä ja alkoi lähestyä Mäntytassua koskettaakseen tätä kuonollaan. Silmäkulmastaan Mäntytassu kerkesi huomata kuinka tarkkaavasesti Laulupentu seurasi häntä. Nopeasti hän kuitenkin käänsi huomionsa edessään seisovaan kolliin, joka alkoi kyyristyä häntä kohden. Rauhallisesti ja hitaasti Mäntytassu, rauhhallisesti ja hitaasti, hän ajatteli. Varovasti ylöspäin kurottaen Mäntytassu kosketti uuden mestarinsa, Loviviiksen, nenää. Sen jälkeen hän katsoi emoaan, joka viittoi hännällään Mäntytassun jäämään uuden mestarinsa rinnalle. Tämä ymmärsi ja kääntyi istumaan Loviviiksen viereen tuijottaen tätä sinisillä silmillään hämmennyksen vallassa. Sain todella mestarikseni klaanimme varapäällikön!, hän ajatteli. Sitten huomio kiinnittyi jälleen Aarnitammen oksalle: "Laulutassu" Koivutähti aloitti. Mäntytassu kääntyi katsomaan toista pentua, joka oli juuri saamaisillaan oppilasnimensä ja jännitti tämänkin eedestä.
Pian Koivuklaani oli kerääntynyt Koivutähden pesätammen alapuolelle ja katsoi päällikköä odottaen.
"Tänään on aika nimittää kaksi uutta oppilasta", kolli selitti katsahtaen kissajoukkoa pikaisesti, ennen kuin kietaisi häntänsä kehonsa ympärille jatkaakseen puhumista.
"Mäntypentu! Olet saavuttanut kuuden kuun iän ja nyt on aikasi tulla oppilaaksi."
Laulupentu huokaisi helpotuksesta vahingossa ääneen ja tukki sitten äkkiä suunsa. Ainakaan hän ei ollut ensimmäinen... ehkä tästä vielä selvittäisiin.
"Siispä tästä päivästä aina siihen päivään asti, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Mäntytassuksi. Mestarisi olkoon Loviviiksi."
Laulupennun suu oli vähällä loksahtaa auki järkytyksestä. Varapäällikkö mestarina! Onko edes epäreilua, tuohan on ihan oudon värinenkin! Mitä hän on muka tehnyt ansaitakseen tällaisen kunnian? Laulupennun häntä piiskasi maata levottomasti. Toivottavasti varapäällikön oppilaana oleminen ei nousisi Mäntytassulla päähän.
"Loviviiksi, olet osoittanut olevasi mahtava ja erittäin luotettava soturi. Odotan, että siirrät kaiken tietosi Mäntytassulle."
Laulupentu katsoi, kuinka tummanruskea kolli nyökäytti vahvapiirteistä päätään silmät kimmeltäen. Naaras yritti työntää kateelliset ajatuksensa sivuun ja keskittyi nyt siihen, miten Mäntytassu reagoisi.
Mäntypentu yritti pysyä rauhallisena ja kieltää itseltään jännityksen. Kuitenkaan hän ei siinä täysin onnistunut. Hän tärisi kauttaaltaan ja hännän pää vipatti hermostuneisuutta, mutta onneksi hän ei ollut ainoa, jota jännitti. Hän kiinnitti katseensa sinisine silmineen Laulutähteen, joka istui hänestä vähänmatkan päässä samassa tilnateessa kuin hän. Laulupentukin vapisi. Mutta olihhan heilä siihen syytäkin; nimen anot tilaisuus oli juuri alkamassa. Kaksi pentua jotka hädin tuskin tunsivat toisiaan, istuivat vierekkäin yhdessä jännittäen ja peläten pahinta (sekä toivoen parasta). Kauankohan me joudumme vielä jännittämään paikallamme, Mäntypentu ajatteli. Mutta samalla hetkellä hän kuuli kuinka sen aarnitammen oksa, minkä juurella he istuivat, kahisi, ja kääntyessään katsomaan hän näki Koivutähden, joka päästi ilmoille kutsun klaanille. "Kaikki tarpeeksi vanhat metsästämään oman saaliinsa kokoontukoot Aarnitammelle klaanikokoukseen!" , Koivutähti maukui. Samassa leirin jokaisesta kolkasta oli havaittavissa liikehdintää, kun klaanin jäsenet, niin nuoret kuin vanhatkin, kerääntyivät tammen ympäristöön leirin aukiolle. Äitiiiiiiii! Mäntypentu huusi ajatuksissaan. Nyt oli myöhäistä paeta. Seremonia oli alkamassa.
Laulupentu istui Aarnitammen juurella yrittäen pitää tärisevät tassunsa paikallaan. Naaras ei oikein itsekään ollut varma, johtuiko vapina enemmän jännityksestä vai innostuksesta, mutta sen hän tiesi että oppilaaksi nimityksen voisi mokata monella eri tavalla – niin monella, että hän itse onnistuisi varmasti jossakin niistä. Tieto siitä, ettei Laulupentu sentään olisi ainoa nimitettävä lohdutti vähän, vaikkei kissa oikeastaan yhtään tuntenutkaan Mäntypentua, joka myös saisi aloittaa koulutuksensa tänään. Oikeastaan Laulupentu ei tuntenut kunnolla ketään. Hetken naaras tunsi olonsa hyvin lohduttomaksi ja yksinäiseksi, mutta sitten Koivutähti jo tupsahtikin ulos pesästään ja loikkasi Aarnitammen alimmalle oksalle istumaan.
"Kaikki tarpeeksi vanhat metsästämään oman saaliinsa kokoontukoot Aarnitammelle klaanikokoukseen!" Koivutähti maukaisi kovaan ääneen herättäen kaikkien aukiolla pyörivien huomion. No niin, Laulupentu ajatteli, nyt se on menoa.
Laulutassun juostua muut kiinni jäätyään aluksi hieman hämilleen Mäntytassun vitsin vuoksi jatkoivat kissat matkaa ja Laulutassu sanoi Mäntytassulle vielä Putousklaanilaisiin liittyen "Outoja ovat joka tapauksessa". Tämän kuullessaan Mäntytassu hymähti ja kehräsi myöntyvästi Laulutassulle. Matka jatkui edelleen ja mäntytassun jalkoja alkoi painaa matkan rasituksesta jo paljonkin. Eikä olootilaa auttanut se, että ilta oli jo selkeästi lähestymässä, mutta mestarit eivät hidastaneet. He menivät yhä syvemmälle metsän siimekseen, eikä Mäntytassulla ollut käsitystäkään missä he olivat. Kuinka pitkään pitää vielä jaksaa? alan olla jo iha poik- "Mitäs pennut?" Tämä halveksuvan sävyinen lause keskeytti ajatuksen kulun Mäntytassulta. aluksi hän ei tunnistanut puhujaa ja tajuttuaan sen olleen Maitotassu hänet valtasi suunnaton epätöivo. EIIIIIIIIH! Tämä tästä vielä puuttuikin! hän ajatteli itsekseen ja loi tuskaisan katseen Laulutassuun, joka oli myös selkeästi turhautunut kuultuaan Maitotassun äänen. Ruskaraita, Maitotassun mestari, ei kommentoinut lausahdukseen millään tavalla, vaan katsoi hyväksyvästi oppilastaan. Pian Maitotassu jatkoikin samaan halveksuvaan sävyyn "Ette varmaan ole vielä edes oppineet saalistamaan?" ...ja hän on kuun vanhempi kuin minä ja Laulutassu? Ihme ettei kyseessä olisi pikkuveljeni käytöksen perusteella! Määntytassu ajatteli itsekseen. Pian kuului Loviviiksen ääni Mäntytassun rinnalta "Puhutaampa sitä rehvakkaasti ottaen huomioon, että eksyit omalla reviirikierroksellasi juostessasi pakoon Perhosta." Mäntytassun oli hankala olla nauramatta ja katsoessaan ympärilleen hän huomasi myös Ruskaraidan ja Lehtihännän oli pidäteltävä nauruaan Maitotassun lähestulkoon silminnähden upotessa maahan. Laulutassun reaktiota Mäntytassu odotti kaikkein eniten nähtyään tämän suhtautumisen Maitotassun näkemiseen.
Laulutassu
Laulutassun helpotukseksi ja onneksi Mäntytassu näytti lähinnä huvittuneelta eikä oudoksuvalta. Hetkeen kolli ei kuitenkaan vastannut mitään, mikä sai Laulutassun huolestumaan hitusen. Sanoinko sittenkin jotain väärää? Kissojen jatkettua matkaansa hetken aikaa ja mestarien näyttäessä vihdoin rentoutuneilta Mäntytassu kuitenkin päätti jatkaa juttua.
"Niin. Tai ainakin he alkavat katsoa asioita kapeammalta alueelta", tämä maukaisi huvittuneena. Laulutassu meni niin hämilleen vitsistä, jota ei heti tajunnut, että pysähtyi kulmat kurtussa niille sijoilleen. Kapeammalta alueelta? Mitä tuokin on tarkoittavinaan? oppilas ihmetteli, kunnes vihdoin tuli ajatelleeksi kaloja, joilla oli oudot, pyöreät silmät. Niin.. ehkä ne eivät näe kovin hyvin! Laulutassu juoksi muut kiinni ja kehräsi pesätoverilleen huvittuneesti, tosin hiukan nolostuneena siitä, ettei tajunnut juttua heti. Mitäs kertoi itse niin vaikean vitsin!
"Outoja ovat joka tapauksessa", naaras lisäsi vielä loppuun, juuri ennen kuin joukkio saapui metsän reunalle. Laulutassu kuikuili korkeiden puiden taakse uteliaana ja tajusi, että alkoi olla jo ilta: ilma tuntui viileämmältä ja aurinko ei enää paistanut kovin korkealta. Loviviiksi ja Lehtihäntä jatkoivat kuitenkin vielä matkaa suoraan metsän syvyyksiin, joten oppilaiden ei auttanut muuta kuin seurata perässä. Laulutassu vilkuili vähän väliä lähellään kulkevaa (?) Mäntytassua nähdäkseen, mitä mieltä tämä oli metsästä. Muutaman ketunmitan päästä yllättäen kuuluva huuto yllätti hänet toden teolla.
"Mitäs pennut?" kuului tutun kuuloinen, ylimieliseltä kuulostava ääni. Laulutassu hätkähti ja nolostui siitä, ettei ollut haistanut toisia koivuklaanilaisia aiemmin. Maitotassuhan se siellä mestarinsa Ruskaraidan kanssa! oppilas pyöräytti itsekseen silmiään. Valkea kolli ei ollut koskaan vaikuttanut kovin mukavalta. Ruskaraita ei kommentoinut oppilaansa lapsellista käytöstä mitenkään, vaan katseli tätä hyväksyvästi sanomatta mitään.
"Ette varmaan ole vielä edes oppineet saalistamaan?" Maitotassu jatkoi hymähtäen halveksuvasti. Laulutassu tunsi kiukustuvansa. Mokoma ketunläjä, ei Maitotassun tarvitse olla tuollainen vaan koska on vanhempi!
Mäntytassu
Harmikseen Mäntytassu huomasi myös Laulutassun olevan hermostunut ja jännittynyt. Hänestäkään ei siis nyt ole rauhoittelijaksi, Mäntytassu ajatteli. Myös hän alkoi katsella hajun suuntaan kuumeisena kuin odottaen hyökkäystä. SItte hän kuuli yllättäen Laulutassun äänen korvansa juuressa sanoen "En kyllä haluaisi kuulua Putousklaaniin... niillehän varmaan kasvaa suomut siitä kalan määrästä!" Mäntytassua tämä huvitti. Ei vain siksi, että se oli aika hauskasti sanottu, vaan myös siksi, että hän tajusi Laulutassun varoneen äänen voimakkuuttansa, jotta mestarit eivät olisi kuulleet hänen lausahdustaan. He jatkoivat matkaa, mutta nyt Mäntytassu havaitsi Loviviiksen ja Lehtihännän rentouttaneen kehonsa ja haistoi ilmaa, Ei enää Putousklaanin tuoretta tuoksua. Hyvä, Mäntytassu ajatteli itsekseen. Hän uskalsi vihdoin itsekin puhua ääneen. "Niin. Tai ainakin he alkavat katsoa asioita kapeammalta alueelta", Mäntytassu jatkoi loukkausta huvittuneena ja jäi odottamaan toverinsa reaktiota tähän.
Laulutassu
Laulutassu tunsi helpottuneisuutta huomatessaan Mäntytassun lämpenevän sen verran, että tämä piti naaraan kommenttia hauskana. Naaras hymyili varovasti itsekseen ja jatkoi juoksemista Lehtihännän ja Loviviiksen perässä. Juuri kun Laulutassu oli unohtanut koko kommenttinsa luolaklaanilaisten ikävästä hajusta, avasi Loviviiksi suunsa perässään tuleville oppilaille.
"Muistakaa sitten varoa ketunpapanoita. Ketut käyttävät joen näitä osia juomapaikkanaan", varapäällikkö kiusoitteli. Laulutassu hätääntyi hetkeksi, mutta tajusi onneksi pian kollin ainoastaan vitsailevan. Siispä oppilas tyytyi virnistämään leikkisästi ja tuuppasi häntä tönäissyttä Mäntytassua takaisin. Pitkän aikaa mestarit kulkivat edellä lähes kävelyvauhtia, jotta oppilaat pystyivät totuttelemaan uusiin hajuihin rauhassa. Laulutassu käyttikin rauhallisemman hetken hyväkseen ja kulki suu raollaan, ahmien erilaisia nummien, joen ja metsän tuoksuja hajuhermoihinsa. Oppilas ainakin arveli haistavansa useita eri saaliseläimiä kauempaa, mutta ilmeisesti täällä ei oltu nyt harjoittelemassa saalistamista, joten kukaan ei mennyt lähemmäs. Matkan hetken jatkuttua Laulutassu havahtui siihen, kuinka edellä kulkevat Lehtihäntä ja Loviviiksi hiljensivät vauhtia kehot jännittyneenä. Uusi haju, naaras huomasi kalan ja märän turkin katkun tunkiessa sieraimiinsa.
"Tuo oli putousklaanin kissa. Tulimme juuri klaanimme rajojen sille laidalle, jossa rinnallamme sijaitsee Putousklaanin reviiri", Loviviiksi kertoi ja antoi uudelle pahalle hajulle selityksen. Vai että Putousklaani? Ei kovin paljon parempi haju heilläkään... Onneksi kuulun Koivuklaaniin. Mäntytassukin vaikutti jännittyneeltä, ja kieltämättä Laulutassuakin alkoi hermostuttaa hiukan. Märkäturkit saavat luvan pysyä rajan toisella puolen! naaras mietti tuohtuneena ja vilkuili levottomasti joen toiselle puolelle, josta kantautui etäinen kissan haju. Ehkä se piileskeli vielä pensaissa ja odotti, milloin voisi loikata toiselle puolelle ja hyökätä... Laulutassun selkää pitkin kulkivat kylmät väreet, mutta sitten hän muisti olevansa kokeneessa seurassa. Ei yksi putousklaanilainen heille mitään mahtaisi! Oppilas vilkaisi pesätoveriaan ja päätti kertoa mielipiteensä.
"En kyllä haluaisi kuulua Putousklaaniin... niillehän varmaan kasvaa suomut siitä kalan määrästä!" Laulutassu kuiskasi niin, ettei kumpikaan mestareista tällä kertaa kuulisi.
"Hyvä, sillä Luolaklaani haisee ihan ketunpapanoilta". Mäntytassu tunnisti äänen kuuluvan Laulutassulle. Hän kääntyi katsomaan nuorta pentua, joka vaikutti hätäiseltä. Ilmeisesti pelkää mestareiden kuulleen hän ajatteli itsekseen. Kumpikaan sotureista ei vaikuttanut kuulleen, tai ei kokenut kommenttia noteeraamisen arvoiseksi syystä tai toisesta. Mäntytassua se huvitti ja hän alkoi hytisten kehrätä huvittuneena Laulutassun kommentille. tämä näytti rentoutuvan ja he jatkoivat matkaansa joenvartta pitkin. "Muistakaa sitten varoa ketunpapanoita. Ketut käyttävät joen näitä osia juomapaikkanaan." Loviviiksi huikkasi olkansa yli virnistäen ja pilkesilmäkulmassaan. Hänen vieressään Lehtihäntä alkoi hytkyä pidätellen naurua samalla, kun Mäntytassu töytäisi huvittuneesti Laulutassua. Joukko eteni nyt rauhalliseen tahiin ja oppilaat saivat rauhassa katsella rajojen sijaintia ja haistella hajuja. Kuljettuaan joen vartta jonkun aikaa, Mäntytassu huomasi, kuinka mestari kaksikko vilkaisi äkisti toisiaan ja jännittyivät hiukan. Mäntytassu haistoi ilmaa: uusi vieras haju tunki hänen suunsa kautta ja täytti hänet kauttaaltaan. Se oli märän turkin tuoksu ja katsoessaan joen yli, oli Mäntytassu havaitsevinaan pensaikossa mustan turkin, joka hävisi äkkiä heinikon puolelle. Hän haistoi myös kalan ja veren tuoksun. "Tuo oli putousklaanin kissa" Lehtihäntä sanoi. "Tulimme juuri Klaanimme rajojen sille laidalle, jossa rinnallamme sijaitsee putouklaanin reviiri" Mäntytassu jännittyi ja vilkaisi Laulutassua odottaen hänen reaktiotaan mestarinsa lausahdukseen.
Laulutassu
Pian kaikki neljä olivat saapuneet Koivuklaanin ja Luolaklaanin reviirien rajalle. Uusia hajuja oli niin paljon, että Laulutassu ei edes heti tajunnut kiinnittää huomiota niihin kaikkiin. Lehtihäntä kuitenkin kehotti oppilaita haistelemaan, ja Laulutassu havahtui avaamaan suunsa. Kaikki hajut tulvahtivat ensin yhtenä sekasotkuna oppilaan kielelle, mutta hetken niitä ihmeteltyään Laulutassu alkoi pystyä erottelemaan niitä toisistaan. Tunnistaessaan, mikä niistä oli Luolaklaani Laulutassu nyrpisti nenäänsä.
"Tuo on Luolaklaanin haju", Loviviiksi selittikin juuri selkeästi Mäntytassulle sanansa suunnaten, ja käski muistaa sen tarkasti. Laulutassu ihmetteli, miten tuollaisen lemun muistaminen voisi pelastaa kenenkään henkiä, mutta yritti silti painaa sen tarkasti mieleensä: todennäköisesti varapäällikköä kannattaisi uskoa.
"No niin. Jatketaan matkaa joen vartta pitkin. Minä otan johdon", Loviviiksi ilmoitti pian sen jälkeen ja lähti liikkeelle, Lehtihäntä kannoillaan.
"Hyvä, sillä Luolaklaani haisee ihan ketunpapanoilta", naaras mutisi vähän liian kovaan ääneen, vaikka oli alunperin tarkoittanut lauseen vain omille korvilleen. Onneksi kumpikaan mestareista ei kuitenkaan näyttänyt kuulleen. Siispä Laulutassu tarkkaili hermostuneena vaivihkaa silmäkulmastaan Mäntytassua. Toisaalta hän on varmaan samaa mieltä, jollei sitten ole aivan hiirenaivoinen, Laulutassu mietti itsekseen.
"Kyllä!" nuori naaras vastasi täynnä intoa. Ennenkuin he lähtivät jatkmaan matkaa kääntyi Lehtihäntä vielä pikaisesti oppilaiden puoleen sanoen "Tiedän, että maastossa näin kovaa juokseminen voi tuntua nyt hankalalta, mutta se on kuitenkin opittava joku päivä. Harjoittelu kannattaa siis aloittaa saman tien ja jatkaa sitä säännöllisesti. Muistakaa myös pitää silmänne ja korvanne auki mahdollisen saaliin tai tunkeilijoiden varalta!" Mäntytassu huomasi, kuinka nuori naaras käytti katseensa vielä Loviviiksessä, joka vain nyökytteli tyytyväisen oloisena. Ilmeisesti häntä jännittä ja haluaa varmistaa ettei tekisi virhettä opetuksessa. Hänelläkin on siis vielä opittavaa! tajusi Mäntytassu. Tuo tieto oli yllätätvän lohduttava ja miellyttävä, sillä hän sai konkreettisen esimerkin siitä, kuinka kokenutkin soturi joutuu varmistelemaan asioita itseään kokeneemmilta sotureilta. "Pian pääsemme Luolaklaanin reviirin länsirajalle, ei enää pitkä matka!" kuului Lehtihännän huikkaus olkansa yli samalla kun hän antoi merkin hännällään seurueelle jatkaa matkaa. He lähtivät liikkeelle, mutta eivät aivan yhtä kovaa vauhtia kuin alkumatkasta. Tällä kertaa oppilaat pysyivät perässä, vaikka huomasivatkin vauhin pikkuhiljaa kiihtyvän. Pian metsä jäi taakse ja edessä oli korkea ruohikkoista aukeaa, ainakin oppilaiden mittakaavalla se oli korkeaa. Mäntytassun silmät eivät aluksi erottaneet mitään muuta, kuin ruohoa ruohhon perään, mutta sitten hän näki jotakin hieman erilaista. Vähän matkan päässä näkökenttään ilmestyi ruskeita raitoja, jotka eivät olleet kuitenkaan ruohoa. Ne olivat paksupia, ja niiden huiput teräviä. Joukko alkoi hidastaa ja lopulta he saapuivat tuon oudon rakennelman juureen. "Tässä on Vanha aita" Lehtihäntä sanoi. "Se on merkkinä koivuklaanin ja luola klaanin rajalle. Haistelkaa ilmaa" hän jatkoi vielä. Mäntytassu teki työtä käskettyä, ja huomasi kuinka Laulutassu toimi samoin. Aluksi hän ei haistanut muuta kuin Aidan, ilmeisestikkin puusta tehtyjen tikkujen, hivenen lahonneen tuoksun, ruohikon ja sen suojassa elävien mönkijöiden tuoksuja, mutta lopulta hänen nenäänsä tarttui tunkkainen, seisseen ilman haju yhdistettynä kosteuteen ja sammaloituneiseen kiviin. Loviviiksi huomasi oppilaastaann, että tämä oli haistanut sen, mikä pitikin. "Tuo on Luolaklaanin haju" kissa maukui. "Muistakaa se, sillä jonain päivänä saatatte sen aistimalla pelastaa klaanimme jäsenten henkiä". Mänty tassu koitti painaa sen parhaansa mukaan mielensä sopukoihin. "No niin. Jatketaan matkaa joen vartta pitkin. Minä otan johdon" julisti Loviviiksi ja joukkio jatkoi matkaansa.
Laulutassu
Laulutassu tunsi olonsa turhautuneeksi huomatessaan jäävänsä yhä vain enemmän ja enemmän jälkeen mestaristaan sekä Loviviiksestä. Sitä paitsi oppilaan jalkoja alkoi väsyttää pikkuhiljaa ja hengitys oli melko tiheää. Se, että Mäntytassu näytti pääsevän vain suunnilleen samaa vauhtia eteenpäin, mitä nyt saavutti Laulutassua todella hitaasti oli laiha lohtu. Laulutassu ei hirveästi nauttinut avun pyytämisestä tai huonommuutensa myöntämisestä, joten onneksi Mäntytassu ehti avata suunsa ensin.
"Voisitteko hivenen odottaa meitä lyhytjalkaisia yksilöitä?" kolli huuteli, ja sanat tuntuivat menevän perille, sillä sekä Lehtihäntä että Loviviiksi pysähtyivät saman tien. Mäntytassu ja Laulutassu saivat molemmat mestarinsa kiinni ja jäivät siihen hetkeksi huohottamaan. Laulutassu ei voinut olla kokematta hiukan myötätuntoa mestariaan kohtaan, kun tämä myönsi innostuneensa hiukan liikaa ja olleensa vähän ajattelematon. Loviviiksi otti tämän virheen kuitenkin hyvin: olihan hän kuulemma itsekin ollut samanlainen ensimmäisen oppilaansa saatuaan ja sitä paitsi juossut ihan yhtä kovaa kuin Lehtihäntäkin. Laulutassu kehräsi ja huomasi tekevänsä sen samaan aikaan Mäntytassun kanssa. Naaraan poskia kuumotti. Pitääkö tuon nyt matkia ihan kaikessa!
"Oletteko valmiita jatkamaan matkaa?" Loviviiksi kysyi saaden Laulutassun ajatukset muualle. Mäntytassu antoi myöntymyksensä, joten naaraskin nyökytti päätään.
"Kyllä!" Lehtihäntä kääntyi vielä katsomaan oppilaita nyt taas yhtä innokas ilme kapeilla kasvoillaan.
"Tiedän, että maastossa näin kovaa juokseminen voi tuntua nyt hankalalta, mutta se on kuitenkin opittava joku päivä. Harjoittelu kannattaa siis aloittaa saman tien ja jatkaa sitä säännöllisesti. Muistakaa myös pitää silmänne ja korvanne auki mahdollisen saaliin tai tunkeilijoiden varalta!" naaras opasti avuliaasti ja vilkaisi Loviviikseä vaivihkaa. Laulutassu näki mestarin alkavan taas hengittää punaruskean kollin nyökytellessä myöntyvästi ja pidätteli huvittunutta kehräystä. Yrittiköhän Lehtihäntä päästä varapäällikön suosioon, vai miksi hänelle oli niin tärkeää olla täydellinen hänen edessään? Oppilas ei kuitenkaan ehtinyt miettiä sitä sen pidempään, kun Lehtihäntä jo viittasi hännällään eteenpäin.
"Pian pääsemme Luolaklaanin reviirin länsirajalle, ei enää pitkä matka!" naaras maukui lähtien sitten liikkeelle, tällä kertaa hiukan hitaammin. Laulutassu vilkaisi salaa Mäntytassua ja päätti, että olisi nyt varmasti nopeampi kuin tuo pöyhkeä karvapallo. Yrittäköönkin esittää parempaa kuin minä vain sen takia, että on varapäällikön oppilas! naaras uhitteli itsekseen ja pinkaisi vauhtiin.
"Sopii hyvin" Lehtihäntä maukui silmät tuikkien ylpeyttä ja riemua saada johtaa puolet ajasta. Se oli selkeästi merkkittävä kokemus nuorelle soturille. "Lähdetään kiertämään tuosta suunnasta!" tämä sanoi osoittaen hännällään Loviviikselle suunnan. Soturi lähti juoksemaan innokkaasti osoittamaansa suuntaan Laulutassun yrittäessä pysytellä kintereillään. Aluksi Mäntytassua huvitti toisen pennun epävarmuus maastossa juostessa, mutta päästyään samoihin kohtiin, jossa toinen pentu oli haparoinut, huomasi Mäntytassu haparoivan myös ja hän haihdutti ajatukset kilpailuhenkisyydestä kaukaisuuteen: he olivat samalla viivalla. Lehtihäntä pinkoi kovaa vauhtia kohti jokea, jonka kohhina alkoi pikkuhiljaa kuulua. oppilaiden oli hankala pysyä soturin perässä, ja pian he huomasivat, kuinka kevyesti varapäällikkö saavutti nuoren naaraan. Mäntytassu koki hienoista kateutta Loviviiksen nopeutta kohtaan. "Voisitteko hivenen odottaa meitä lyhytjalkaisia yksilöitä?" huusi Mäntytassu, kun soturit olivat jo 10 metrin päässä oppilaista. <molemmat soturit pysähtyivät ja jäivät odottamaan puuskuttavia oppilaitaan. "Anteeksi" Lehtihäntä sanoi hivenen katuen, "olen ehkä hieman liian innoissani joten en tajunnu ajatella, ettette pysyisi vielä vauhdissani." Mäntytassu kehräsi hivenen, kuin antaakseen anteeksi jo hivenen huvittuneena, kun hän kuuli mestarinsa äänen. "Tiedän tuon tunteen sillä olin itse samanlainen saatuani ensimmisen oppilaani" tämä naukui huvittuneena. "No niin. Oletteko valmiita jatkamaan matkaa?" varapäällikkö kysyi. "Olen", naukui Mäntytassu ja kääntyi odottamaan Laulutassun vastausta.
Laulutassu
Laulutassu nolostui tajutessaan Mäntytassun huomanneen hänen tuijotuksensa. Toivottavasti kolli ei pitänyt häntä ihan hiirenaivona! Hän vain halusi tietää, saisiko seuraa reviirikierrokselle. Onneksi Loviviiksi vastasi pian saaden oppilaan ajatukset muualle. Lehtihäntä näytti ilahtuvan suuresti varapäällikön myönnytyksestä olla johdossa puolet ajasta. Onhan se varmasti iso juttu vielä noin nuorelle soturille, Laulutassu totesi itsekseen vieläkin tuntien pientä suolaisuutta siitä, että Mäntytassu oli saanut paremman mestarin.
"Sopii hyvin", naaras maukaisi silmät tuikkien ja viittasi hännällään joelle, joka toimi leirin rajoina, "lähdetään kiertämään tuosta suunnasta!"
Laulutassun korvat heilahtivat innostuneesti. Hän ei ollut, toisin kuin moni muu, tehnyt pentuaikoinaan yhtäkään luvatonta reissua pois leiristä, joten tämä oli hänelle ihan erityisen jännittävää. Siispä oppilas lähti loikkimaan jo liikkeelle lähteneen mestarinsa perään. Laulutassu huomasi heti, että hänellä oli vielä paljon opittavaa ja hänen jaloillaan paljon kasvettavaa: Lehtihännän perässä oli haastavaa pysyä, ja oppilas joutuikin tekemään kaikkensa onnistuakseen siinä. Loviviiksi saavutti mestarin kuitenkin nopeasti, ja jäi loikkimaan tämän rinnalle. Laulutassu räpäytti silmiään kateellisena. Olisinpa minäkin noin nopea.
"myös sinun on aika tulla oppilaaksi. Tästä päivästä aina soturiksi nimitykseesi asti tunnettakoon sinut Laulutassuna. Mestariksesi nimitän Lehtihännän, joka on osoittanut olevansa kärsivällinen ja rohkea soturi. Odotan hänen siirtävän kaiken tietonsa sinulle, ensimmäiselle oppilaalleen" Koivutähti maukui oksaltaan. Mäntytassu seurasi jännittyneenä nuoren Laulutassun ja hänen selkeästi innostuneen mestarinsa kohtaamista. He pysähtyivät toisiaan vasten ja kosketivat toistensa neniä. Kaikki sujui ongelmitta ja pian alkoikin kuulumaan kissajoukon mau'untaa "Mäntytassu, Laulutassu!" Molemmat oppilaat olivat silmin nähden hivenen ylpeitä saamistaan suosionosoituksista, mutta Mäntytassu huomasi ajattelevansa, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Sitten hän kuuli Lehtihännän äänen sanovan Laulutassulle "Luulenpa, että sinun ja Mäntytassun on aika päästä kierrokselle Koivuklaanin reviirille", Mäntytassun silmät kirkastuivat ja kirkastuivat entisestään kun hän kuuli oman mestarinsa, Loviviiksen sanat "Voimme varmasti mennä yhtä matkaa". Vihdoinkin he pääsisivät luvallisestsi leirin ulkopuolelle! Loviviiksi käveli kohti Lehtihäntää ja Laulutassua, joten Mäntytassu päätti tepsuttaa perään. Hän huomasi matkalla, kuinka Laulutassu kurki hänen suuntaansa, kuin varmistuakseen, että Mäntytassu olisi itsekkin halukas lähtemään yhdessä. Seuraavaksi kuului Loviviiksen ääni kun tämä sanoi Lehtihännälle "Johdata meitä ensimmäiselle kohteelle. Voimme vuorotella johdossa." Mäntytassu jäi kuuntelemaan jännityneenä, mikä olisi ensimmäinen paikka, jonka hän näkisi.
Laulutassu
Mäntytassu onnistui virheittä, joten seuraavaksi oli yhä vain jännittyneemmän Laulutassun vuoro. Naaras ei ollut koskaan ollut hyvä huomion keskipisteenä olemisessa, joten tilanne oli hänelle todella aika vieras. Mitä jos hän mokaisi nyt, kun Mäntytassukin oli onnistunut?
"Laulupentu, myös sinun on aika tulla oppilaaksi. Tästä päivästä aina soturiksi nimitykseesi asti tunnettakoon sinut Laulutassuna. Mestariksesi nimitän Lehtihännän, joka on osoittanut olevansa kärsivällinen ja rohkea soturi. Odotan hänen siirtävän kaiken tietonsa sinulle, ensimmäiselle oppilaalleen", Koivutähti maukaisi pitäen katseensa ensin pitkään Laulutassussa ja siirtäen sen sitten nopeasti Lehtihäntään. Kilpikonnakuvioinen naaras näytti iloisesti yllättyneeltä ja nyökkäsi sitten hymyillen. Laulutassun selkää pitkin kulkivat kylmät väreet hänen astuessaan Lehtihännän eteen. Mestari ja oppilas koskettivat toistensa neniä onnistuneesti. "Mäntytassu! Laulutassu!" koivuklaanilaiset huusivat – vaikkei huutajia oikeastaan ollutkaan enää paljoa jäljellä. Laulutassu tunsi olonsa silti hyvin ylpeäksi ja tunsi jännityksen vihdoin helpottavan. Hyvin se sujui, naaras yritti ajatella itsekseen tunteakseen olonsa edes hiukan itsevarmemmaksi. Mikään ei mennyt vikaan. Mutta mitähän nyt? Onneksi Laulutassun ei tarvinnut olla tiedottomana pitkään, sillä Lehtihäntä avasi nyt suunsa.
"Luulenpa, että sinun ja Mäntytassun on aika päästä kierrokselle Koivuklaanin reviirille", naaras maukaisi silmät tuikkien lähes yhtä innokkaasti kuin tuoreilla oppilailla.
"Voimme varmasti mennä yhtä matkaa", Loviviiksi maukaisi tassuttaen paikalle. Laulutassu kurkotti kaulaansa nähdäkseen, seurasiko Mäntytassu hänen takanaan.
Kumpikohan meistä nimitetään ensiksi oppilaaksi, Mäntypentu ajatteli katsellessaan eteensä kerääntynyttä kissajoukkoa. Hän ei tiennyt halusiko olla ensimmäinen vai toinen nimitettävä. Hän vain tiesi, että odotti kuumeisesti omaa vuoroaan. "Mäntypentu" kajahti Koivutähden ääni Aarnitammen oksalta. mäntypentu kuuli vierestään Laulupennun helpotuksen huokaisun ja tämän äkillisen korjausliikkeen. Ilmeisesti hän ainakin halusi olla vasta toinen, Mäntypentu ajatteli. "Olet saavuttanut kuuden kuun iän ja nyt on aikai tulla oppilaaksi. Siispä tästä päivästä aina siihen päivään asti, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Mäntytassuksi. Mestarisi olkoon Loviviiksi." LOVIVIIKSI?, Mäntytassu hämmästyi. Hän sai mestarikseen klaanin varapäällikön! ajatus kuitenkin katkesi, kun Koivutähti jatkoi vielä. " Loviviiksi, olet osoittanut olevasi mahtava ja erittäin luotettava soturi. Odotan, että siirrät kaiken tietosi Mäntytassulle." Tummanruskea kolli nyökytteli tyytyväisenä ja alkoi lähestyä Mäntytassua koskettaakseen tätä kuonollaan. Silmäkulmastaan Mäntytassu kerkesi huomata kuinka tarkkaavasesti Laulupentu seurasi häntä. Nopeasti hän kuitenkin käänsi huomionsa edessään seisovaan kolliin, joka alkoi kyyristyä häntä kohden. Rauhallisesti ja hitaasti Mäntytassu, rauhhallisesti ja hitaasti, hän ajatteli. Varovasti ylöspäin kurottaen Mäntytassu kosketti uuden mestarinsa, Loviviiksen, nenää. Sen jälkeen hän katsoi emoaan, joka viittoi hännällään Mäntytassun jäämään uuden mestarinsa rinnalle. Tämä ymmärsi ja kääntyi istumaan Loviviiksen viereen tuijottaen tätä sinisillä silmillään hämmennyksen vallassa. Sain todella mestarikseni klaanimme varapäällikön!, hän ajatteli. Sitten huomio kiinnittyi jälleen Aarnitammen oksalle: "Laulutassu" Koivutähti aloitti. Mäntytassu kääntyi katsomaan toista pentua, joka oli juuri saamaisillaan oppilasnimensä ja jännitti tämänkin eedestä.
Laulutassu
Pian Koivuklaani oli kerääntynyt Koivutähden pesätammen alapuolelle ja katsoi päällikköä odottaen.
"Tänään on aika nimittää kaksi uutta oppilasta", kolli selitti katsahtaen kissajoukkoa pikaisesti, ennen kuin kietaisi häntänsä kehonsa ympärille jatkaakseen puhumista.
"Mäntypentu! Olet saavuttanut kuuden kuun iän ja nyt on aikasi tulla oppilaaksi."
Laulupentu huokaisi helpotuksesta vahingossa ääneen ja tukki sitten äkkiä suunsa. Ainakaan hän ei ollut ensimmäinen... ehkä tästä vielä selvittäisiin.
"Siispä tästä päivästä aina siihen päivään asti, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Mäntytassuksi. Mestarisi olkoon Loviviiksi."
Laulupennun suu oli vähällä loksahtaa auki järkytyksestä. Varapäällikkö mestarina! Onko edes epäreilua, tuohan on ihan oudon värinenkin! Mitä hän on muka tehnyt ansaitakseen tällaisen kunnian? Laulupennun häntä piiskasi maata levottomasti. Toivottavasti varapäällikön oppilaana oleminen ei nousisi Mäntytassulla päähän.
"Loviviiksi, olet osoittanut olevasi mahtava ja erittäin luotettava soturi. Odotan, että siirrät kaiken tietosi Mäntytassulle."
Laulupentu katsoi, kuinka tummanruskea kolli nyökäytti vahvapiirteistä päätään silmät kimmeltäen. Naaras yritti työntää kateelliset ajatuksensa sivuun ja keskittyi nyt siihen, miten Mäntytassu reagoisi.
Mäntypentu yritti pysyä rauhallisena ja kieltää itseltään jännityksen. Kuitenkaan hän ei siinä täysin onnistunut. Hän tärisi kauttaaltaan ja hännän pää vipatti hermostuneisuutta, mutta onneksi hän ei ollut ainoa, jota jännitti. Hän kiinnitti katseensa sinisine silmineen Laulutähteen, joka istui hänestä vähänmatkan päässä samassa tilnateessa kuin hän. Laulupentukin vapisi. Mutta olihhan heilä siihen syytäkin; nimen anot tilaisuus oli juuri alkamassa. Kaksi pentua jotka hädin tuskin tunsivat toisiaan, istuivat vierekkäin yhdessä jännittäen ja peläten pahinta (sekä toivoen parasta). Kauankohan me joudumme vielä jännittämään paikallamme, Mäntypentu ajatteli. Mutta samalla hetkellä hän kuuli kuinka sen aarnitammen oksa, minkä juurella he istuivat, kahisi, ja kääntyessään katsomaan hän näki Koivutähden, joka päästi ilmoille kutsun klaanille. "Kaikki tarpeeksi vanhat metsästämään oman saaliinsa kokoontukoot Aarnitammelle klaanikokoukseen!" , Koivutähti maukui. Samassa leirin jokaisesta kolkasta oli havaittavissa liikehdintää, kun klaanin jäsenet, niin nuoret kuin vanhatkin, kerääntyivät tammen ympäristöön leirin aukiolle. Äitiiiiiiii! Mäntypentu huusi ajatuksissaan. Nyt oli myöhäistä paeta. Seremonia oli alkamassa.
Laulutassu
Laulupentu istui Aarnitammen juurella yrittäen pitää tärisevät tassunsa paikallaan. Naaras ei oikein itsekään ollut varma, johtuiko vapina enemmän jännityksestä vai innostuksesta, mutta sen hän tiesi että oppilaaksi nimityksen voisi mokata monella eri tavalla – niin monella, että hän itse onnistuisi varmasti jossakin niistä. Tieto siitä, ettei Laulupentu sentään olisi ainoa nimitettävä lohdutti vähän, vaikkei kissa oikeastaan yhtään tuntenutkaan Mäntypentua, joka myös saisi aloittaa koulutuksensa tänään. Oikeastaan Laulupentu ei tuntenut kunnolla ketään. Hetken naaras tunsi olonsa hyvin lohduttomaksi ja yksinäiseksi, mutta sitten Koivutähti jo tupsahtikin ulos pesästään ja loikkasi Aarnitammen alimmalle oksalle istumaan.
"Kaikki tarpeeksi vanhat metsästämään oman saaliinsa kokoontukoot Aarnitammelle klaanikokoukseen!" Koivutähti maukaisi kovaan ääneen herättäen kaikkien aukiolla pyörivien huomion. No niin, Laulupentu ajatteli, nyt se on menoa.