Ankkatassu katsoi jännittyneenä terveellä silmällään, kuinka Luolatähti hyppäsi harmaa häntä viuhahtaen tavanomaiselle puhumispaikalleen, korkealle kivelle aivan Käärmekallion juurella. Tämä oli juuri se piinaavat viisi sekuntia, kun mieleen ehtivät tulla kaikki huolet siitä, oliko tullut otettua liian suuri vastuu harteille, ja mitä Ankkatassu tulisi menettämään valitsemansa tien takia. Olenko nyt varmasti oikea kissa tähän? Ankkatassu ehti huolehtia, ennen kuin Luolatähti kajautti kutsun ilmoille.
“Kaikki oman saaliinsa metsästämään kykenevät kokoontukoot Käärmekiven juurelle!”
Nyt ei ehtisi enää perääntyä, Ankkatassu tajusi, ja nuolaisi vielä viimeiset pari kertaa rintaansa näyttääkseen jotenkuten siistiltä. Vaikka eihän oppilasta hirveästi ulkonäkö kiinnostanut, mutta varmuuden vuoksi. Tämä on tärkeä tilaisuus.
Hetkessä koko klaani oli kerääntynyt kiven ympärille uteliaana siitä, mitä Luolatähti nyt aikoisi. Ankkatassu silmäili suurta kissajoukkoa ja huokaisi syvään. Pian hän löysi paikkansa hiukan harmaantuneen kilpikonnakuvioisen naaraan vierestä.
“Minua jännittää, Marjajalka”, Ankkatassu kuiskasi naaraalle, joka hymähti hiljaa.
“Tietysti jännittää.”
Marjajalan lyhyt vastaus lohdutti yllättävän paljon, joten Ankkatassu pyrki nyt vain istumaan aloillaan rauhassa. Hyvin se menee. Pakko mennä. Pian Marjajalka kohottautuikin seisomaan ja klaanitoverit lopettivat puhumisen – lukuunottamatta yhä pulputtavaa Sadetassua, jota Minttutäplä pian mulkaisikin meripihkasilmillään niin pahasti, että oppilas hiljeni saman tien.
“Luolaklaanin kissat! Minun on vihdoin aika ottaa oppilas, ja olenkin jo löytänyt sopivan. Hän on osoittanut olevansa luotettava ja hyväsydäminen. Seuraava parantajanne jälkeeni tulee olemaan Ankkatassu.”
Ankkatassun helpotukseksi sotureiden joukosta kuului hyväksyvää mutinaa, vaikka kolli kiinnittikin huomiota siihen, kuinka pettyneeltä Sadetassu näytti. Olihan Ankkatassu ehtinyt olla soturioppilaana jo parin päivän ajan ja kolli oli varmasti jo tottunut siihen, ettei ollut enää yksin pesässään. Hetken ajan Ankkatassu tunsi myötätuntoa harmaata oppilasta kohtaan, mutta pian se vaihtui ylpeyteen. Hänestä tulisi parantajaoppilas!
“Ankkatassu, hyväksytkö polun Marjajalan oppilaana?” Luolatähti jatkoi seremoniaa vakaalla äänellään. Ankkatassu havahtui ja nyökkäsi hännänpää levottomasti väristen.
“Kyllä.”
“Siinä tapauksessa seuraavan puolikuun aikaan matkaamme Kuuluolaan, jotta Tähtiklaani voi hyväksyä sinut muiden parantajien joukkoon”, Marjajalka maukaisi ja kurottautui eteenpäin Ankkatassua kohden. Innostuksesta värisevä Ankkatassu teki parhaansa ollakseen töytäisemättä uutta mestariaan liian kovaa ja onnistuikin hillitsemään itseään sopivasti niin, että hänen ja Marjajalan nenät koskivat toisiinsa varovasti.
“Ankkatassu!” kuului muutama huuto. Se ei kuulostanut enää niin uudelta ja upealta kuin pari päivää sitten soturioppilaaksi nimitettäessä, mutta silti Ankkatassu oli entistä ylpeämpi. Tämä tuntui oikealta valinnalta.
Saatuaan haikeat onnittelut Sadetassulta ja oudoksuvat katseet pennuilta – jotka tietysti ajattelivat että parantajaoppilaana olon oli pakko olla tylsää – Ankkatassu seurasi Marjajalkaa parantajan pesälle. Oppilas oli käynyt täällä luonnollisesti ennenkin ja viettänyt melkein puoli kuuta pesässä onnettomuutensa jälkeen, mutta nyt se oli erilaista: tämä olisi nyt hänen pesänsä. Täällä Ankkatassu hoitaisi sairaita kissoja kuntoon ja nukkuisi yönsä. Innostus ja malttamattomuus kihelmöivät kollin täplikkäällä turkilla, kun Marjajalka viittilöi häntä seuraamaan yrttivarastoille, aivan pesän perälle.
“Aloitetaan perusteista”, vanha naaras maukaisi jo hiukan särisevällä äänellään. Onneksi hän sai vihdoin minusta oppilaan, eihän hänellä voi olla enää montaakaan kymmentä kuuta jäljellä, Ankkatassu ei voinut olla ajattelematta ja häpesi heti perään. Kyllä omaa mestaria nyt vähän enemmän piti kunnioittaa. Siispä kolli nyökkäsi yrittäen peitellä ylitsepursuavaa intoaan ja pyrki keskittymään niin silmillään, korvillaan kuin nenälläänkin.
“Tämä tässä on pietaryrtti, joka on tarkoitus antaa potilaalle syötäväksi. Ei suuria määriä kerrallaan”, Marjajalka esitteli ottaen esille keltakukkaisen kasvin. “Haistele huolella ja paina mieleesi. Se parantaa yskää ja estää valkoyskän etenemisen viheryskäksi. Lisäksi pietaryrtti parantaa myrkytyksiä ja haavoja, joten se on hyvin monikäyttöinen.”
Ankkatassu nuuhki kasvia ja huomasi sen tuoksuvan hyvin voimakkaan makealta. Pietaryrtti, kolli toisti mielessään, yskä, myrkytykset, haavat. Syödään. Marjajalka odotti hetken ja tonki sitten järjestellyn näköistä yrttikasaa vetäen sieltä esiin isolehtisen kasvin. Ankkatassu yskäisi kirpeän hajun tunkeutuessa nenäänsä.
“No tuota on vaikea unohtaa”, kolli puuskahti ja räpäytti silmiään. Mrau, Marjajalka naurahti ja nyökkäsi olevansa samaa mieltä.
“Sitä parempi. Tämä on hierakka, jota käytetään rauhoittamaan pienempiä naarmuja ja kipeitä polkuanturoita. Pureskellaan ensin ja sitten hierotaan naarmun päälle.”Ankkatassu ei voinut mitään irvistykselle, joka nousi hänen kasvoilleen. Ai että tuoko pitäisi ottaa suuhun? Marjajalka ei ollut huomaavinaankaan, vaan jatkoi selitystä.
“Hierakka ei kasva hyvin vuoristossa, joten sitä löytääkseen on suunnattava vanhalle aidalle Koivuklaanin rajalle. Paina tarkasti mieleen, sillä hierakkaa tarvitaan aristaviin tassuihin harva se päivä kun soturit palaavat kallioilta saalistamasta!”
Ankkatassu veti syvään henkeä yrittäen olla yskäisemättä uudelleen hierakan hajun tulvahtaessa kielelleen. Hierakka, naarmuihin ja kipeisiin polkuanturoihin. Pureskellaan jauheeksi.
“Hämähäkinseittiä löytyy kaikkialta liiankin helposti ja sitä käytetään hidastamaan verenvuotoa. Jos sattuu niin ikävästi että joltakulta murtuu luu, voidaan seitillä myös sitoa murtumia.”Marjajalka tökkäisi nenällään seitinpalasta, joka lepäsi pesän lattialla. Se ei kyllä kaivannut kummempia esittelyjä, sillä Ankkatassu oli kyllä nähnyt sitä aiemminkin.
“Vielä yksi tälle päivää. Toivottavasti olet tajunnut jo, ettei parantajan työ ole aina pelkkää Tähtiklaanissa saalistamista. Hiirensappea minulla ei nyt ole sinulle näyttää, mutta ymmärrät varmasti mistä sitä saa. Etenkin klaaninvanhimmilla on usein punkkeja, jotka saa lähtemään hiirensappisella sammalella painelemalla”, Marjajalka esitteli. Ankkatassu huokaisi. Tietysti hän oli tiennyt että joutuisi vielä joskus katsomaan klaaninvanhimpien punkkien perään, mutta ei se silti mukavalta kuulostanut. Marjajalka vilkaisi häntä varoittavasti.
“Muista, että parantajana velvollisuutesi on kunnioittaa jokaisen kissan elämää niin kuin omaasi, etenkin klaaninvanhimpien!” naaras muistutti ja sai Ankkatassun nolostumaan. Oppilaan poskia kuumotti, sillä totta kai mestari oli oikeassa.
“Anteeksi”, Ankkatassu vinkaisi ja sai vastaukseksi hitaan silmänräpäytyksen.“Jos olet painanut kaiken tarkasti mieleesi, voimme jatkaa harjoittelemalla muutamaa hyvää liikettä. Parantajat eivät taistele, mutta on silti hyödyllistä osata puolustaa itseään. Esimerkiksi mäyrän hyökätessä ei ole aina paljon aikaa miettiä, että on vain soturien hommaa taistella”, Marjajalka maukui viitaten hännällään kohti pesän suuaukkoa. Ankkatassu nyökkäsi innokkaasti. Ehkä minulla sittenkin on vielä toivoa saada samanlaiset lihakset kuin Luolatähdellä! hän lisäsi itsekseen ja melkein naurahti ääneen omalle vitsilleen.
Ankkatassu seurasi aivan Marjajalan takana aina Kuuluolan edessä sijaitsevan järven rannalle asti. Erittäin lyhyenä soturioppilasaikanaan kolli ei ollut ehtinyt käydä siellä kertaakaan harjoittelemassa, mutta tiesi kyllä Sadetassun ansiosta järvenrannan olevan oikeastaan Luolaklaanin vakituinen harjoittelupaikka. Nähdessään alueen pehmeän hiekan Ankkatassu ei ihmetellyt ollenkaan, miksi. Treenaavat kissat eivät loukkaantuisi aivan niin helposti pehmeällä pohjalla harjoitellessaan.
“Aloitetaan äärimmäisen yksinkertaisesta puolustusliikkeestä. Olen toinen kissa, joka yrittää päästä ohitsesi varastamaan Luolaklaanin pennut, joita yrität suojella”, Marjajalka aloitti kertomalla kuvitteellisesta tilanteesta. “Näytähän ensin, mitä tekisit, niin katsotaan sitten mitä voit vielä parantaa.”
Ankkatassu tunsi olonsa melko epävarmaksi, sillä hän ei ollut vielä oppinut mitään taistelemisesta. Mestari ei kuitenkaan jättänyt hänelle aikaa miettiä, vaan loikkasi saman tien hiekalla istuvaa oppilastaan kohden.
Ankkatassu reagoi nopeasti, mutta ei kovin onnistuneesti loikkaamalla suoraan Marjajalkaa päin ja lennähtämällä lähinnä itse taaemmas. Marjajalka pudisteli hiekkaa turkistaan ja kehräsi huvittuneena.
“Hyvä yritys! Tuo ei kuitenkaan tule toimimaan jollei vastustajasi sitten ole sinua reilusti pienempi. Järkevintä on käyttää tassuja, ja esimerkiksi taklata toinen kissa ilmasta”, vanha parantaja selitti. “Yritä sinä nyt päästä ohitseni, niin näytän.”Ankkatassu otti vauhtia kauempaa ja yritti ilmaan loikkaamalla päästä mestarinsa ohi, samaan tyyliin kuin tämä itse oli aiemmin näyttänyt. Ilmalento päättyi kuitenkin erittäin lyhyeen, kun Marjajalka kiepahti salamannopeasti pahaa-aavistamattoman Ankkatassun taakse ja tarrasi etukäpälillään kiinni oppilaan takatassuista. Kolli ei päässyt ilmaan lainkaan ja tömähti maahan vatsalleen, jolloin mestari loikkasi hänen selkäänsä ja takoi sitä etutassuillaan.
“Olisit juossut rääkyen karkuun, jos kynnet olisivat olleet esillä”, Marjajalka huomautti puolivakavissaan korviaan heilauttaen ja nousi pois oppilaansa selästä. Ankkatassu ravisti päätään pudistaakseen hiekat pois korvistaan. Se todella oli kyytiä, toivottavasti opin tuon itsekin! parantajaoppilas mietti tuntien suurta innostusta harjoittelua kohtaan.
“Kokeilehan sitten”, Marjajalka kehoitti antaen hymyn nousta kasvoilleen ja asettautui vähän matkan päähän istumaan. Ankkatassu veti syvään henkeä ja yritti keskittyä kovasti, joten mestarin loikatessa ilmaan hänen vierellään Ankkatassu reagoi ainakin vähäinen kokemuksensa huomioon ottaen nopeasti. Kolli pyörähti Marjajalan taakse, tarrasi tämän takajaloista kiinni ja tömäytti tämän maahan. Auts, Ankkatassu ei kuitenkaan voinut olla ajattelematta kuullessaan ilkeän tömähdysäänen. Hän muistutti kuitenkin itseään, että kyseessä oli harjoitus, eikä Marjajalkaa varmasti sattunut pahasti, ja loikkasi mestarinsa selkään alkaen takoa sitä hullun lailla.
“Riittää, riittää”, naaras yski nauru kuultaen läpi äänestään ja heitti oppilaan kauemmas. Tömähdettyään kauempana kevyesti maahan Ankkatassu nousi takaisin seisomaan ja yritti olla hymyilemättä itsetyytyväistä, leveää hymyä.
“Teit sen ihan hyvin. Ensimmäiseksi kerraksi”, mestari kiusasi ja sai Ankkatassun viikset väpättämään huvittuneesti. Oliko tämä aina Marjajalan tyyli antaa palautetta, puolivakavissaan?
Parantaja kuitenkin vakavoitui pian ja istahti maahan oppilaansa eteen.
“Millä parannat valkoyskää?” hän kysyi täysin yllättäen. Ankkatassu tajusi menevänsä aivan lukkoon ja yritti änkyttäen aloittaa lausettaan.
“Hämähäkin seitillä!” oppilas vinkaisi lopulta ja tajusi saman tien sanoneensa väärin. Marjajalka tuijotti häntä niin pyöreillä silmillä ja niin pitkään, että Ankkatassu pelkäsi jo kamalasti tämän kohta hermostuvan ja sanovan, ettei tästä mitään parantajaoppilasta voisi tulla. Hetken päästä parantaja kuitenkin alkoi nauraa niin kovaa, että Ankkatassu meni täysin hämilleen. Kolli ei osannut muuta kuin istua ja tuijottaa nauravaa mestariaan suu auki. Marjajalalla kesti hetki rauhoittua, ja jopa sen tehtyään parantajan viikset jäivät väpättämään naurusta.
“Onneksi olkoon, tapoit juuri kaikki Luolaklaanin valkoyskäpotilaat. Hämähäkin seittiä! Oletko kovinkin usein syönyt valkoyskääsi hämähäkin seittiä?”
Ankkatassu näytti yhä niin hämmentyneeltä, että Marjajalka tulkitsi sen ilmeisesti loukkaantuneisuudeksi ja pudisti äkkiä päätään.
“Anteeksi, anteeksi. Minä vain… hämähäkin seittiä”, Marjajalka mutisi saaden oppilaansa hymyilemään.
“Ei se haittaa. Oliko se sitten pietaryrtti?”
Muutamien toistojen jälkeen (sekä taisteluliikkeiden että yrttien kertauksen kohdalla) Ankkatassu ja Marjajalka palasivat viimein leiriin. Ilta oli edennyt jo pitkälle ja aurinko ei enää lämmittänyt niin tehokkaasti, joten Ankkatassu paleli horjahdellessaan väsyneesti Marjajalan pesässä parantajan pesälle. Mestari oli jo lohduttanut, että harjoitukset kevenisivät huomattavasti mitä pidemmälle koulutuksessa pääsisi: ne eivät tuntuisi enää missään, kun niihin tottuisi. En kyllä varmasti jaksa kouluttautua parantajaksi asti, jos tämä on aina näin rankkaa, Ankkatassu mietti siitä huolimatta käpertyessään Marjajalan hänelle osoittamaan, sammalien ja höyhenten pehmustamaan paikkaan. Odotan silti mielenkiinnolla huomisen harjoituksia. Tämän päivän yrtit ja vielä edessä oleva Kuuputouksella Tähtiklaanin edessä käynti mielessään pyörien Ankkatassu haukotteli ja sulki silmänsä nukahtaakseen mahdollisimman pian.
Jääpentu heräsi, kun tunsi töytäisyn kyljessään ja aukaisi silmänsä. Sadetassu seisoi hänen edessään.
“Mitä sinä täällä teet? Eikös sinun pitäisi olla oppilaiden pesässä?”
Satetassu ei huomioinut hänen kysymystään.
“Haluatko tulla Käärmekalliolle?” Sadetassu kysyi innostuneena, häntä huiskaisten ilmaa, “Pilvisiipi sanoi, että sinne on lähiaikoina ilmestynyt uusi käärmelaji!”
“Eivät pennut saa tulla leirin ulkopuolelle”, Jääpentu kuiskasi hiljaa, ettei Mäyräpentu heräisi. “Ja mikset pyydä Mäyräpentua?”
Sadetassu vilkaisi halveksivasti kollin suuntaan, joka tuhisi rauhallisesti nukkuessaan. “Hän on ihan outo. Ei osaa pitää hauskaa.”
“En minä saa tulla, en ole vielä kuuden kuun ikäinen. Ja käärmeet ovat vaarallisia. Ja aamupartio lähtee kohta. Ja en halua rikkoa sääntöjä. Ja...”
“Ymmärsin jo, ettet uskalla.”
“Ei se sitä ole! En vain halua rikkoa sääntöjä”, Jääpentu toisti.
“Sinä jäät paitsi kaikesta hauskasta! Olisimme ensimmäiset - jos Pilvisiiven eilistä partiota ei lasketa - jotka näkevät sen. Pilvisiipi sanoi, että se on musta, ja erittäin nopea.” Sadetassu röyhisti rintaansa. “Vaikka ei se minulle pärjäisi juoksukilpailussa.”
“Käärmekalliolla on myös haukkoja. Muistathan Ankkatassun?”
“No joo… Mutta hän oli silloin pieni. Tuletko sinä?”
“En todellakaan!” Jääpentu huudahti, ja Sadetassu tukki hänen suunsa.
“Hiljempaa! Jos et tule, kerron kaikille, että se olit sinä joka laittoi Siiliturkin ruokaan laventelin hajua.”
“Mutta enhän minä…”
“Minä ainakin menen. Aiotko jättää minut yksin, jos se käärme onkin pelottava?”
Jääpentu katseli varautuneena Sadetassua. Hän tiesi, että ei voisi antaa tämän mennä yksinään Käärmekallioille, ei ainakaan hyvällä omatunnolla. “En.”
“No tule sitten!” Sadetassu lähti hiipimään pentujen ja kuningattarien luolan uloskäyntiä kohti. Jääpentu huokaisi ja lähti perään.
Leirissä oli hiljaista, koska oli aikainen aamu. Pilvisiipi oli kyyristelemässä soturien kuopassa, varmaan herättämässä sotureita aamupartioon, Jääpentu ajatteli.
“Tule nyt sieltä, niin ehdimme ennen aamupartiota!” Sadetassu kuiskasi, ja pujahti ulos leiristä. Jääpentu seurasi perässä. Oppilas viiletti jo mäkeä ylöspäin. Jääpentu säntäsi tämän perään, ihmeissään, kun he eivät olleet jääneet kiinni. Sadetassu hidasti vauhtiaan, jotta Jääpentu saisi hänet kiinni, ja kuiskasi:
“Jaksatko juosta ylös asti? Käärmekalliot ovat melko korkealla.”
“Jaksan”, Jääpentu puuskutti, ja kiihdytti vauhtiaan. Sadetassu juoksi hänet kiinni nopeasti, ja niin he kisasivat lopun matkaa ylös. Perillä molemmat pysähtyivät hengähtämään.
“Pilvisiipi kertoi… että se käärme... asuu tuolla… perällä”, Sadetassu sanoi hengästyneenä, ja osoitti hännällään Käärmekallion seinämää. “Mennään sinne.”
“Minusta se ei ole hyvä idea…” Jääpentu mutisi, mutta lähti kuitenkin innostuneen Sadetassun perään. Kolli loikki jo kivenlohkareiden päällä, ja Jääpentu lähti vastahakoisesti mukaan.
“Katso”, Sadetassu henkäisi.
Kolossa, jonka edessä tämä oli, makasi käärme. Se oli pitkä, harmaanmusta yksilö.
“Vau!” Sadetassu huudahti hiukan liiankin lujaa.
Käärmeen pikimustat silmät rävähtivät auki. Sen pää nousi ylös kuopasta salamannopeasti muu vartalo mukana. Sadetassu sähähti sille, mutta käärme ei välittänyt, vaan syöksähti eteenpäin myrkkyhampaat edellä. Se sai suuhunsa vain hiukan Sadetassun harmaata karvaa, ja sylkäisi sen kivelle.
“Minähän sanoin, että tämä on huono idea!” Jääpentu rääkäisi, kun he loikkivat kiveltä kivelle käärmeen luikertaessa perässä.Sadetassu vain vilkaisi anteeksipyytävästi, ja kiihdytti vauhtia. Käärme silti saavutti heitä.
“Hajaannutaan!” Sadetassu huusi, ja kaarsi vasemmalle Jääpennun lähtiessä toiseen suuntaan. Käärme ei epäröinyt hetkeäkään, vaan kääntyi Sadetassun perään. Jääpentu jarrutti saman tien, ja katsoi Sadetassua hädissään. Sitten hän nappasi suuhunsa jalkojensa juuresta pikkukiven ja juoksi täyttä vauhtia kohti Sadetassua. Käärme oli saartanut tämän nurkkaan ja sihisi voitonriemuisesti. Jääpentu pysähtyi vähän matkan päähän ja heitti kiven kohti käärmettä ja sai sen huomion itseensä. “Tule tänne jos uskallat!” naaras sähisi, ja heilutteli häntäänsä vihaisesti. Sitten hän pinkaisi juoksuun. Käärme luikersi uskomattoman nopeaa vauhtia, ja Jääpentu juoksi lujempaa kuin oli ikinä juossut. Yhtäkkiä rinteen yläpäähän ilmestyi Savusilmä, Minttutäplä sekä Pilvisiipi. Minttutäplä sähähti ja loikkasi kynnet esillä kohti käärmettä, joka teki täyskäännöksen ja luikersi pesäkoloonsa nopeammin kuin oli tullut sieltä.
“Mitä ihmettä te täällä teette?” Pilvisiipi kysyi tuimasti, mutta helpottuneesti, kun kumpikin oli kunnossa.
“Anteeksi”, Sadetassu mumisi vaivautumatta vastaamaan kysymykseen.
Pilvisiipi pyöräytti silmiään. “Odottakaa vain, kun Luolatähti kuulee tästä...”
Jääpentu ja Sadetassu lähtivät sotureiden kanssa kohti leiriä.
Ankkatassu
Ankkatassu katsoi jännittyneenä terveellä silmällään, kuinka Luolatähti hyppäsi harmaa häntä viuhahtaen tavanomaiselle puhumispaikalleen, korkealle kivelle aivan Käärmekallion juurella. Tämä oli juuri se piinaavat viisi sekuntia, kun mieleen ehtivät tulla kaikki huolet siitä, oliko tullut otettua liian suuri vastuu harteille, ja mitä Ankkatassu tulisi menettämään valitsemansa tien takia. Olenko nyt varmasti oikea kissa tähän? Ankkatassu ehti huolehtia, ennen kuin Luolatähti kajautti kutsun ilmoille.
“Kaikki oman saaliinsa metsästämään kykenevät kokoontukoot Käärmekiven juurelle!”
Nyt ei ehtisi enää perääntyä, Ankkatassu tajusi, ja nuolaisi vielä viimeiset pari kertaa rintaansa näyttääkseen jotenkuten siistiltä. Vaikka eihän oppilasta hirveästi ulkonäkö kiinnostanut, mutta varmuuden vuoksi. Tämä on tärkeä tilaisuus.
Hetkessä koko klaani oli kerääntynyt kiven ympärille uteliaana siitä, mitä Luolatähti nyt aikoisi. Ankkatassu silmäili suurta kissajoukkoa ja huokaisi syvään. Pian hän löysi paikkansa hiukan harmaantuneen kilpikonnakuvioisen naaraan vierestä.
“Minua jännittää, Marjajalka”, Ankkatassu kuiskasi naaraalle, joka hymähti hiljaa.
“Tietysti jännittää.”
Marjajalan lyhyt vastaus lohdutti yllättävän paljon, joten Ankkatassu pyrki nyt vain istumaan aloillaan rauhassa. Hyvin se menee. Pakko mennä. Pian Marjajalka kohottautuikin seisomaan ja klaanitoverit lopettivat puhumisen – lukuunottamatta yhä pulputtavaa Sadetassua, jota Minttutäplä pian mulkaisikin meripihkasilmillään niin pahasti, että oppilas hiljeni saman tien.
“Luolaklaanin kissat! Minun on vihdoin aika ottaa oppilas, ja olenkin jo löytänyt sopivan. Hän on osoittanut olevansa luotettava ja hyväsydäminen. Seuraava parantajanne jälkeeni tulee olemaan Ankkatassu.”
Ankkatassun helpotukseksi sotureiden joukosta kuului hyväksyvää mutinaa, vaikka kolli kiinnittikin huomiota siihen, kuinka pettyneeltä Sadetassu näytti. Olihan Ankkatassu ehtinyt olla soturioppilaana jo parin päivän ajan ja kolli oli varmasti jo tottunut siihen, ettei ollut enää yksin pesässään. Hetken ajan Ankkatassu tunsi myötätuntoa harmaata oppilasta kohtaan, mutta pian se vaihtui ylpeyteen. Hänestä tulisi parantajaoppilas!
“Ankkatassu, hyväksytkö polun Marjajalan oppilaana?” Luolatähti jatkoi seremoniaa vakaalla äänellään. Ankkatassu havahtui ja nyökkäsi hännänpää levottomasti väristen.
“Kyllä.”
“Siinä tapauksessa seuraavan puolikuun aikaan matkaamme Kuuluolaan, jotta Tähtiklaani voi hyväksyä sinut muiden parantajien joukkoon”, Marjajalka maukaisi ja kurottautui eteenpäin Ankkatassua kohden. Innostuksesta värisevä Ankkatassu teki parhaansa ollakseen töytäisemättä uutta mestariaan liian kovaa ja onnistuikin hillitsemään itseään sopivasti niin, että hänen ja Marjajalan nenät koskivat toisiinsa varovasti.
“Ankkatassu!” kuului muutama huuto. Se ei kuulostanut enää niin uudelta ja upealta kuin pari päivää sitten soturioppilaaksi nimitettäessä, mutta silti Ankkatassu oli entistä ylpeämpi. Tämä tuntui oikealta valinnalta.
Saatuaan haikeat onnittelut Sadetassulta ja oudoksuvat katseet pennuilta – jotka tietysti ajattelivat että parantajaoppilaana olon oli pakko olla tylsää – Ankkatassu seurasi Marjajalkaa parantajan pesälle. Oppilas oli käynyt täällä luonnollisesti ennenkin ja viettänyt melkein puoli kuuta pesässä onnettomuutensa jälkeen, mutta nyt se oli erilaista: tämä olisi nyt hänen pesänsä. Täällä Ankkatassu hoitaisi sairaita kissoja kuntoon ja nukkuisi yönsä. Innostus ja malttamattomuus kihelmöivät kollin täplikkäällä turkilla, kun Marjajalka viittilöi häntä seuraamaan yrttivarastoille, aivan pesän perälle.
“Aloitetaan perusteista”, vanha naaras maukaisi jo hiukan särisevällä äänellään. Onneksi hän sai vihdoin minusta oppilaan, eihän hänellä voi olla enää montaakaan kymmentä kuuta jäljellä, Ankkatassu ei voinut olla ajattelematta ja häpesi heti perään. Kyllä omaa mestaria nyt vähän enemmän piti kunnioittaa. Siispä kolli nyökkäsi yrittäen peitellä ylitsepursuavaa intoaan ja pyrki keskittymään niin silmillään, korvillaan kuin nenälläänkin.
“Tämä tässä on pietaryrtti, joka on tarkoitus antaa potilaalle syötäväksi. Ei suuria määriä kerrallaan”, Marjajalka esitteli ottaen esille keltakukkaisen kasvin. “Haistele huolella ja paina mieleesi. Se parantaa yskää ja estää valkoyskän etenemisen viheryskäksi. Lisäksi pietaryrtti parantaa myrkytyksiä ja haavoja, joten se on hyvin monikäyttöinen.”
Ankkatassu nuuhki kasvia ja huomasi sen tuoksuvan hyvin voimakkaan makealta. Pietaryrtti, kolli toisti mielessään, yskä, myrkytykset, haavat. Syödään. Marjajalka odotti hetken ja tonki sitten järjestellyn näköistä yrttikasaa vetäen sieltä esiin isolehtisen kasvin. Ankkatassu yskäisi kirpeän hajun tunkeutuessa nenäänsä.
“No tuota on vaikea unohtaa”, kolli puuskahti ja räpäytti silmiään. Mrau, Marjajalka naurahti ja nyökkäsi olevansa samaa mieltä.
“Sitä parempi. Tämä on hierakka, jota käytetään rauhoittamaan pienempiä naarmuja ja kipeitä polkuanturoita. Pureskellaan ensin ja sitten hierotaan naarmun päälle.” Ankkatassu ei voinut mitään irvistykselle, joka nousi hänen kasvoilleen. Ai että tuoko pitäisi ottaa suuhun? Marjajalka ei ollut huomaavinaankaan, vaan jatkoi selitystä.
“Hierakka ei kasva hyvin vuoristossa, joten sitä löytääkseen on suunnattava vanhalle aidalle Koivuklaanin rajalle. Paina tarkasti mieleen, sillä hierakkaa tarvitaan aristaviin tassuihin harva se päivä kun soturit palaavat kallioilta saalistamasta!”
Ankkatassu veti syvään henkeä yrittäen olla yskäisemättä uudelleen hierakan hajun tulvahtaessa kielelleen. Hierakka, naarmuihin ja kipeisiin polkuanturoihin. Pureskellaan jauheeksi.
“Hämähäkinseittiä löytyy kaikkialta liiankin helposti ja sitä käytetään hidastamaan verenvuotoa. Jos sattuu niin ikävästi että joltakulta murtuu luu, voidaan seitillä myös sitoa murtumia.” Marjajalka tökkäisi nenällään seitinpalasta, joka lepäsi pesän lattialla. Se ei kyllä kaivannut kummempia esittelyjä, sillä Ankkatassu oli kyllä nähnyt sitä aiemminkin.
“Vielä yksi tälle päivää. Toivottavasti olet tajunnut jo, ettei parantajan työ ole aina pelkkää Tähtiklaanissa saalistamista. Hiirensappea minulla ei nyt ole sinulle näyttää, mutta ymmärrät varmasti mistä sitä saa. Etenkin klaaninvanhimmilla on usein punkkeja, jotka saa lähtemään hiirensappisella sammalella painelemalla”, Marjajalka esitteli. Ankkatassu huokaisi. Tietysti hän oli tiennyt että joutuisi vielä joskus katsomaan klaaninvanhimpien punkkien perään, mutta ei se silti mukavalta kuulostanut. Marjajalka vilkaisi häntä varoittavasti.
“Muista, että parantajana velvollisuutesi on kunnioittaa jokaisen kissan elämää niin kuin omaasi, etenkin klaaninvanhimpien!” naaras muistutti ja sai Ankkatassun nolostumaan. Oppilaan poskia kuumotti, sillä totta kai mestari oli oikeassa.
“Anteeksi”, Ankkatassu vinkaisi ja sai vastaukseksi hitaan silmänräpäytyksen. “Jos olet painanut kaiken tarkasti mieleesi, voimme jatkaa harjoittelemalla muutamaa hyvää liikettä. Parantajat eivät taistele, mutta on silti hyödyllistä osata puolustaa itseään. Esimerkiksi mäyrän hyökätessä ei ole aina paljon aikaa miettiä, että on vain soturien hommaa taistella”, Marjajalka maukui viitaten hännällään kohti pesän suuaukkoa. Ankkatassu nyökkäsi innokkaasti. Ehkä minulla sittenkin on vielä toivoa saada samanlaiset lihakset kuin Luolatähdellä! hän lisäsi itsekseen ja melkein naurahti ääneen omalle vitsilleen.
Ankkatassu seurasi aivan Marjajalan takana aina Kuuluolan edessä sijaitsevan järven rannalle asti. Erittäin lyhyenä soturioppilasaikanaan kolli ei ollut ehtinyt käydä siellä kertaakaan harjoittelemassa, mutta tiesi kyllä Sadetassun ansiosta järvenrannan olevan oikeastaan Luolaklaanin vakituinen harjoittelupaikka. Nähdessään alueen pehmeän hiekan Ankkatassu ei ihmetellyt ollenkaan, miksi. Treenaavat kissat eivät loukkaantuisi aivan niin helposti pehmeällä pohjalla harjoitellessaan.
“Aloitetaan äärimmäisen yksinkertaisesta puolustusliikkeestä. Olen toinen kissa, joka yrittää päästä ohitsesi varastamaan Luolaklaanin pennut, joita yrität suojella”, Marjajalka aloitti kertomalla kuvitteellisesta tilanteesta. “Näytähän ensin, mitä tekisit, niin katsotaan sitten mitä voit vielä parantaa.”
Ankkatassu tunsi olonsa melko epävarmaksi, sillä hän ei ollut vielä oppinut mitään taistelemisesta. Mestari ei kuitenkaan jättänyt hänelle aikaa miettiä, vaan loikkasi saman tien hiekalla istuvaa oppilastaan kohden.
Ankkatassu reagoi nopeasti, mutta ei kovin onnistuneesti loikkaamalla suoraan Marjajalkaa päin ja lennähtämällä lähinnä itse taaemmas. Marjajalka pudisteli hiekkaa turkistaan ja kehräsi huvittuneena.
“Hyvä yritys! Tuo ei kuitenkaan tule toimimaan jollei vastustajasi sitten ole sinua reilusti pienempi. Järkevintä on käyttää tassuja, ja esimerkiksi taklata toinen kissa ilmasta”, vanha parantaja selitti. “Yritä sinä nyt päästä ohitseni, niin näytän.” Ankkatassu otti vauhtia kauempaa ja yritti ilmaan loikkaamalla päästä mestarinsa ohi, samaan tyyliin kuin tämä itse oli aiemmin näyttänyt. Ilmalento päättyi kuitenkin erittäin lyhyeen, kun Marjajalka kiepahti salamannopeasti pahaa-aavistamattoman Ankkatassun taakse ja tarrasi etukäpälillään kiinni oppilaan takatassuista. Kolli ei päässyt ilmaan lainkaan ja tömähti maahan vatsalleen, jolloin mestari loikkasi hänen selkäänsä ja takoi sitä etutassuillaan.
“Olisit juossut rääkyen karkuun, jos kynnet olisivat olleet esillä”, Marjajalka huomautti puolivakavissaan korviaan heilauttaen ja nousi pois oppilaansa selästä. Ankkatassu ravisti päätään pudistaakseen hiekat pois korvistaan. Se todella oli kyytiä, toivottavasti opin tuon itsekin! parantajaoppilas mietti tuntien suurta innostusta harjoittelua kohtaan.
“Kokeilehan sitten”, Marjajalka kehoitti antaen hymyn nousta kasvoilleen ja asettautui vähän matkan päähän istumaan. Ankkatassu veti syvään henkeä ja yritti keskittyä kovasti, joten mestarin loikatessa ilmaan hänen vierellään Ankkatassu reagoi ainakin vähäinen kokemuksensa huomioon ottaen nopeasti. Kolli pyörähti Marjajalan taakse, tarrasi tämän takajaloista kiinni ja tömäytti tämän maahan. Auts, Ankkatassu ei kuitenkaan voinut olla ajattelematta kuullessaan ilkeän tömähdysäänen. Hän muistutti kuitenkin itseään, että kyseessä oli harjoitus, eikä Marjajalkaa varmasti sattunut pahasti, ja loikkasi mestarinsa selkään alkaen takoa sitä hullun lailla.
“Riittää, riittää”, naaras yski nauru kuultaen läpi äänestään ja heitti oppilaan kauemmas. Tömähdettyään kauempana kevyesti maahan Ankkatassu nousi takaisin seisomaan ja yritti olla hymyilemättä itsetyytyväistä, leveää hymyä.
“Teit sen ihan hyvin. Ensimmäiseksi kerraksi”, mestari kiusasi ja sai Ankkatassun viikset väpättämään huvittuneesti. Oliko tämä aina Marjajalan tyyli antaa palautetta, puolivakavissaan?
Parantaja kuitenkin vakavoitui pian ja istahti maahan oppilaansa eteen.
“Millä parannat valkoyskää?” hän kysyi täysin yllättäen. Ankkatassu tajusi menevänsä aivan lukkoon ja yritti änkyttäen aloittaa lausettaan.
“Hämähäkin seitillä!” oppilas vinkaisi lopulta ja tajusi saman tien sanoneensa väärin. Marjajalka tuijotti häntä niin pyöreillä silmillä ja niin pitkään, että Ankkatassu pelkäsi jo kamalasti tämän kohta hermostuvan ja sanovan, ettei tästä mitään parantajaoppilasta voisi tulla. Hetken päästä parantaja kuitenkin alkoi nauraa niin kovaa, että Ankkatassu meni täysin hämilleen. Kolli ei osannut muuta kuin istua ja tuijottaa nauravaa mestariaan suu auki. Marjajalalla kesti hetki rauhoittua, ja jopa sen tehtyään parantajan viikset jäivät väpättämään naurusta.
“Onneksi olkoon, tapoit juuri kaikki Luolaklaanin valkoyskäpotilaat. Hämähäkin seittiä! Oletko kovinkin usein syönyt valkoyskääsi hämähäkin seittiä?”
Ankkatassu näytti yhä niin hämmentyneeltä, että Marjajalka tulkitsi sen ilmeisesti loukkaantuneisuudeksi ja pudisti äkkiä päätään.
“Anteeksi, anteeksi. Minä vain… hämähäkin seittiä”, Marjajalka mutisi saaden oppilaansa hymyilemään.
“Ei se haittaa. Oliko se sitten pietaryrtti?”
Muutamien toistojen jälkeen (sekä taisteluliikkeiden että yrttien kertauksen kohdalla) Ankkatassu ja Marjajalka palasivat viimein leiriin. Ilta oli edennyt jo pitkälle ja aurinko ei enää lämmittänyt niin tehokkaasti, joten Ankkatassu paleli horjahdellessaan väsyneesti Marjajalan pesässä parantajan pesälle. Mestari oli jo lohduttanut, että harjoitukset kevenisivät huomattavasti mitä pidemmälle koulutuksessa pääsisi: ne eivät tuntuisi enää missään, kun niihin tottuisi. En kyllä varmasti jaksa kouluttautua parantajaksi asti, jos tämä on aina näin rankkaa, Ankkatassu mietti siitä huolimatta käpertyessään Marjajalan hänelle osoittamaan, sammalien ja höyhenten pehmustamaan paikkaan. Odotan silti mielenkiinnolla huomisen harjoituksia. Tämän päivän yrtit ja vielä edessä oleva Kuuputouksella Tähtiklaanin edessä käynti mielessään pyörien Ankkatassu haukotteli ja sulki silmänsä nukahtaakseen mahdollisimman pian.
Jääpentu
Jääpentu heräsi, kun tunsi töytäisyn kyljessään ja aukaisi silmänsä. Sadetassu seisoi hänen edessään.
“Mitä sinä täällä teet? Eikös sinun pitäisi olla oppilaiden pesässä?”
Satetassu ei huomioinut hänen kysymystään.
“Haluatko tulla Käärmekalliolle?” Sadetassu kysyi innostuneena, häntä huiskaisten ilmaa, “Pilvisiipi sanoi, että sinne on lähiaikoina ilmestynyt uusi käärmelaji!”
“Eivät pennut saa tulla leirin ulkopuolelle”, Jääpentu kuiskasi hiljaa, ettei Mäyräpentu heräisi. “Ja mikset pyydä Mäyräpentua?”
Sadetassu vilkaisi halveksivasti kollin suuntaan, joka tuhisi rauhallisesti nukkuessaan. “Hän on ihan outo. Ei osaa pitää hauskaa.”
“En minä saa tulla, en ole vielä kuuden kuun ikäinen. Ja käärmeet ovat vaarallisia. Ja aamupartio lähtee kohta. Ja en halua rikkoa sääntöjä. Ja...”
“Ymmärsin jo, ettet uskalla.”
“Ei se sitä ole! En vain halua rikkoa sääntöjä”, Jääpentu toisti.
“Sinä jäät paitsi kaikesta hauskasta! Olisimme ensimmäiset - jos Pilvisiiven eilistä partiota ei lasketa - jotka näkevät sen. Pilvisiipi sanoi, että se on musta, ja erittäin nopea.” Sadetassu röyhisti rintaansa. “Vaikka ei se minulle pärjäisi juoksukilpailussa.”
“Käärmekalliolla on myös haukkoja. Muistathan Ankkatassun?”
“No joo… Mutta hän oli silloin pieni. Tuletko sinä?”
“En todellakaan!” Jääpentu huudahti, ja Sadetassu tukki hänen suunsa.
“Hiljempaa! Jos et tule, kerron kaikille, että se olit sinä joka laittoi Siiliturkin ruokaan laventelin hajua.”
“Mutta enhän minä…”
“Minä ainakin menen. Aiotko jättää minut yksin, jos se käärme onkin pelottava?”
Jääpentu katseli varautuneena Sadetassua. Hän tiesi, että ei voisi antaa tämän mennä yksinään Käärmekallioille, ei ainakaan hyvällä omatunnolla. “En.”
“No tule sitten!” Sadetassu lähti hiipimään pentujen ja kuningattarien luolan uloskäyntiä kohti. Jääpentu huokaisi ja lähti perään.
Leirissä oli hiljaista, koska oli aikainen aamu. Pilvisiipi oli kyyristelemässä soturien kuopassa, varmaan herättämässä sotureita aamupartioon, Jääpentu ajatteli.
“Tule nyt sieltä, niin ehdimme ennen aamupartiota!” Sadetassu kuiskasi, ja pujahti ulos leiristä. Jääpentu seurasi perässä. Oppilas viiletti jo mäkeä ylöspäin. Jääpentu säntäsi tämän perään, ihmeissään, kun he eivät olleet jääneet kiinni. Sadetassu hidasti vauhtiaan, jotta Jääpentu saisi hänet kiinni, ja kuiskasi:
“Jaksatko juosta ylös asti? Käärmekalliot ovat melko korkealla.”
“Jaksan”, Jääpentu puuskutti, ja kiihdytti vauhtiaan. Sadetassu juoksi hänet kiinni nopeasti, ja niin he kisasivat lopun matkaa ylös. Perillä molemmat pysähtyivät hengähtämään.
“Pilvisiipi kertoi… että se käärme... asuu tuolla… perällä”, Sadetassu sanoi hengästyneenä, ja osoitti hännällään Käärmekallion seinämää. “Mennään sinne.”
“Minusta se ei ole hyvä idea…” Jääpentu mutisi, mutta lähti kuitenkin innostuneen Sadetassun perään. Kolli loikki jo kivenlohkareiden päällä, ja Jääpentu lähti vastahakoisesti mukaan.
“Katso”, Sadetassu henkäisi.
Kolossa, jonka edessä tämä oli, makasi käärme. Se oli pitkä, harmaanmusta yksilö.
“Vau!” Sadetassu huudahti hiukan liiankin lujaa.
Käärmeen pikimustat silmät rävähtivät auki. Sen pää nousi ylös kuopasta salamannopeasti muu vartalo mukana. Sadetassu sähähti sille, mutta käärme ei välittänyt, vaan syöksähti eteenpäin myrkkyhampaat edellä. Se sai suuhunsa vain hiukan Sadetassun harmaata karvaa, ja sylkäisi sen kivelle.
“Minähän sanoin, että tämä on huono idea!” Jääpentu rääkäisi, kun he loikkivat kiveltä kivelle käärmeen luikertaessa perässä.Sadetassu vain vilkaisi anteeksipyytävästi, ja kiihdytti vauhtia. Käärme silti saavutti heitä.
“Hajaannutaan!” Sadetassu huusi, ja kaarsi vasemmalle Jääpennun lähtiessä toiseen suuntaan. Käärme ei epäröinyt hetkeäkään, vaan kääntyi Sadetassun perään. Jääpentu jarrutti saman tien, ja katsoi Sadetassua hädissään. Sitten hän nappasi suuhunsa jalkojensa juuresta pikkukiven ja juoksi täyttä vauhtia kohti Sadetassua. Käärme oli saartanut tämän nurkkaan ja sihisi voitonriemuisesti. Jääpentu pysähtyi vähän matkan päähän ja heitti kiven kohti käärmettä ja sai sen huomion itseensä. “Tule tänne jos uskallat!” naaras sähisi, ja heilutteli häntäänsä vihaisesti. Sitten hän pinkaisi juoksuun. Käärme luikersi uskomattoman nopeaa vauhtia, ja Jääpentu juoksi lujempaa kuin oli ikinä juossut. Yhtäkkiä rinteen yläpäähän ilmestyi Savusilmä, Minttutäplä sekä Pilvisiipi. Minttutäplä sähähti ja loikkasi kynnet esillä kohti käärmettä, joka teki täyskäännöksen ja luikersi pesäkoloonsa nopeammin kuin oli tullut sieltä.
“Mitä ihmettä te täällä teette?” Pilvisiipi kysyi tuimasti, mutta helpottuneesti, kun kumpikin oli kunnossa.
“Anteeksi”, Sadetassu mumisi vaivautumatta vastaamaan kysymykseen.
Pilvisiipi pyöräytti silmiään. “Odottakaa vain, kun Luolatähti kuulee tästä...”
Jääpentu ja Sadetassu lähtivät sotureiden kanssa kohti leiriä.
“Kiitos”, kolli sanoi ja kehräsi hiukan.
Joo toi loppu on vähän pikasesti kirjotettu